Rakkaus ja illuusio

Kesänovelli 2024, joka on ensimmäisen kerran julkaistu Facebookissa Miian kesänovelli -sivulla.

Osa 1 (1.7.2024)

Yksinäisen nuoren aikuisen elämäni ahdistaa edelleen hengitystäni ja mustaa silmäni vielä vuosien jälkeen.

Vuosituhannen vaihteessa juttelin IRC-galleriassa päivittäin erilaisten ihmisten, tai oikeastaan profiilien kanssa. Joidenkin käyttäjien kanssa kohtasimme säännöllisesti ja saatoimme perustaa oman huoneen, jossa viestittelimme kahden kesken. Huomasin, miten monet profiilit alkoivat säröillä, ne olivat epäjohdonmukaisia ja alkoivat tuntua epäluotettavilta. Joskus olin varma, että samalla käyttäjällä oli useita käyttäjänimiä. Minullekin galtsu oli leikkipaikka, jossa saatoin elää unelmieni elämää: minulla oli rahaa, hieno auto ja naisia, lomaosake Lapissa ja toinen Espanjassa ja niin edelleen. Ainoa todellinen asia ircatessa oli internetin ääni. Sitä ei enää kuule, eikä Jonnet muista.

IRC-galleriasta siirryin johonkin nettideittisovellukseen. Nimi taisi olla Deitti.net tai jotain yhtä oivaltavaa. Olin silloin parikymppinen, minulla oli vakituinen työpaikka Hesburgerissa. Vietin aikaani sohvalla lojuen nenä kiinni jalkapallolehdessä ja Sandstorm jytisi CD-soittimesta. Alituinen hiekkamyrsky sai joskus naapurit hakkaamaan seinää.

Elämäni oli alkanut junnata paikallaan ja olin alkanut kyseenalaistaa elämäntapaani. Jotenkin en nähnyt työskenteleväni Hesellä loppuikääni, mutta sellaiset kortit elämä oli minulle jakanut. Ystäväpiirini oli kaventunut sitä mukaa, kun vanhat koulukaverit muuttivat opiskelemaan toisille paikkakunnille ja alkoivat perustaa perheitä. Minä vain kääntelin hampurilaispihvejä rasvan tuoksuisella hiostavalla keittiölinjastolla.

Aluksi käytin deittiprofiiliani samaan tapaan kuin IRC-galleriaa. Kävin keskustelemassa ja pelailemassa muiden käyttäjien kanssa. Jotkut naiset laittoivat hyvinkin suoria ehdotuksia yksityisviesteillä. Se oli nuorelle miehelle aika innostavaakin, mutta olin jo tottunut IRC:ssä etteivät suuret sanat johtaneet mihinkään. Deitti.netissä olin enemmän tosissani. Vaikka en silti ollut ladannut sinne tunnistettavaa kuvaa itsestäni.

Anni oli. Siis ladannut hyvän kuvan itsestään deittisovellukseen. Yksi kuva riitti, hän oli kaunis, täydellinen. Kuvassa hän katsoi nauraen suoraan kameraan ja ilo loisti silmissä asti. Kosteina kiiltävien huulten raosta näkyivät valkoiset hampaat suorassa, tasaisessa rivissä, en voi unohtaa sitä. Ja on hän varmasti vieläkin kaunotar. Hänen kauneutensa ei ollut sellaista rypistyvää laatua.

Chattailtuamme Annin kanssa tiiviisti pari kuukautta sovimme tapaamisen suosittuun kahvilaan kantakaupungissa, johon molemmat pääsimme kätevästi junalla.

Itse asuin silloin vuokralähiössä kaupungin itälaidalla. Anni oli kertonut tulevansa tapaamiseen lännestä, joka lähtökohtaisesti tarkoitti parempaa elämäntilannetta kuin minulla itselläni, se jännitti.

Chattaillessamme olin antanut Annin ymmärtää, että kurjat tapahtumat elämässä olivat ajaneet minut väliaikaisesti vuokralle lähiöön. Vanhempani olivat muka kuolleet veneilyonnettomuudessa muutama vuosi sitten ja perintötalo oli pitänyt myydä verojen maksamiseksi. Olin muka aloittanut yliopisto-opinnot, mutta onnettomuus oli pakottanut minut laittamaan elämäni muuhun järjestykseen. Todellisuudessa olin muuttanut omaan asuntoon riideltyäni vanhempieni kanssa jostain typerästä. Anni oli kertonut elämästään vain klassisen onnellisia yksityiskohtia.

Halusin antaa Annille todellisuutta kauniimman vaikutelman itsestäni, joten kiillotin pintaa ostoskeskuksessa. Ostin itselleni uudet Wrangler-farkut, ne eivät juuri eronneet vanhoista, käytössä kuluneista ja likaantuneista, mutta olivathan ne uudet. Hieraisin sormiini hiusvahaa ja pörrötin hiukseni ajan mallin mukaisesti. Farkkujeni lisäksi vedin päälleni puhtaan t-paidan, jossa oli Juventuksen logo. Kaikissa paidoissani oli silloin Juventuksen logo. Zinedine Zidane oli juuri palkittu toisen kerran maailman parhaaksi jalkapalloilijaksi, eikä suotta.

Bussiin noustessani työnsin mp3-soittimen kuulokkeet korviini, mutta en laittanut musiikkia soimaan. Halusin muistella, mitä olin jo kertonut Annille itsestäni. Häntä minun ei tarvinnut jännittää, hän oli täydellinen sellaisena kuin oli. Päätin, että kotiin palattuani minun olisi syytä kirjoittaa asioita muistiin.

Osa 2 (2.7.2024)

Olimme sopineet tapaavamme kahvilan terassin ulkopuolella, jotta löytäisimme toisemme. Kesäisellä terassilla istui muutamia pariskuntia. Olin tullut paikalle huomattavasti liian aikaisin, jotta saisin rauhassa seurailla saapuvia ihmisiä. Istuin puistonpenkille aukion toiselle reunalle. Siitä pystyin näkemään kaikki kahvilaan menijät hyvissä ajoin, mutta tulija puolestaan ei kiinnittäisi minuun huomiota, vaikka etsisikin seuraansa.

Anni oli kertonut pukeutuvansa vaalean keltaiseen toppiin ja farkkushortseihin, olin vakuuttanut tunnistavani hänet. Hänen profiilikuvansa oli syöpynyt mieleeni, en voisi erehtyä.

Kun Anni sitten saapui, tunnistin hänet heti. Annoin hänen seisoa hetken terassin edessä ja katselin häntä. Hänellä oli vaalea, ihonmyötäinen toppi, jonka olkaimet oli vedetty muodikkaasti samalle olkapäälle. Farkkushortsit olivat lyhyet, pakarat peittyivät vaivoin. Pidin siitä. Jalassaan hänellä oli rennot tennistossut ja olkapäältä roikkuva laukku oli samaa valkoista. Hän oli juuri niin viettelevä kuin olin odottanutkin.

Anni oli juuri kaivamassa kännykkää käsilaukustaan, kun muistin antaneeni hänelle puhelinnumeroni. Samassa pinkaisin aukion yli hänen luokseen ja pahoittelin olevani myöhässä. Ystävällinen hymy korjasi, etten ollut myöhässä vaan täsmällinen:

- Katso vaikka, Anni sanoi ja näytti kännykkänsä kelloa.

Hän oli vieläkin kauniimpi kuin profiilikuvassa. Menin hämilleni, kuten aina naisten kanssa. Varmaankin ujouteni vuoksi minulla ei ollut vielä ollut tyttöystävää. Lukioaikana olin kulkenut samaa matkaa kouluun yhden kivan tytön kanssa, mutta tiemme olivat eronneet, kun hän oli alkanut seurustella toisen pojan kanssa. Ukkospilvet olivat pimentäneet mieleni aina, kun olin joutunut näkemään sivusta heidän halailuaan. Persläpi oli vienyt minun tyttöni. Mutta sillä ei ollut enää väliä, nyt minulla oli paras kaikista, Anni.

Astuimme sisään kahvioon ja tilasimme juomat. Anni otti jäälatten ja minä otin tavallisen mustan kahvin ja kanelipullan, jonka päällä oli raesokeria. Nolotti, koska en osannut tilata muuta. Anni sanoi, ettei hän syö pullaa, koska nautti kalorinsa nestemäisessä muodossa. Hänen naurunsa hymisi korvissani kuin kaunein musiikki. Hänen kahvinsa maksoi saman verran kuin minun pullani. Pieni, musta kahvini ehti jäähtyä odotellessamme Annin juomaa, mutta en antanut sen häiritä. Istuimme terassilla ja katselimme hetken ohikulkevia ihmisiä, kunnes rikoin hiljaisuuden:

- Sinä olet kaunis.

Anni heläytti kauniin naurunsa ja kiitti. Miten hän osasikin olla niin rento ja aito. Minä tunsin itseni halvaantuneeksi ja idiootiksi. Onnekseni Anni otti keskustelun hoitaakseen, hän kertoi itsestään, opiskelustaan, perheestään. Minun ei tarvinnut kuin aloittaa kysymys ja hän kilkatti taas iloisesti. Tuijotin hänen suutaan ja silmiään samalla, kun tallensin kaiken hänen sanomansa mieleeni.

Syötyäni pullani, hain toisen kahvikupillisen. Anni pyöritteli lattensa jääpaloja muovipillillä, eikä kuulemma tarvinnut muuta kuin lasin vettä. Toin sen hänelle. Santsikuppi oli ensimmäistä halvempi ja vesilasin sai ilmaiseksi. Jatkossa muistin aina kahvilassa kysyä santsikupin alennusta. Joskus se onnistui jopa ensimmäisellä kerralla, kun olin saanut käsiini kupin ennen kassalle siirtymistä.

Koska Anni ei ollut kuullut minusta vielä mitään, kuten hän nauraen asian ilmaisi, sovimme tapaavamme vielä toisenkin kerran ja silloin puhuisimme vain minusta. Luultavasti en paljon avannut itseäni toisellakaan kerralla, koska kävimme kahvilla, elokuvissa, syömässä tai uimarannalla vielä monta kertaa.

Jokaisen tapaamisen jälkeen tein kotona päivityksen Anni-nimiseen tekstitiedostoon tietokoneellani. Hän oli yhdenmukainen kertomuksessaan, virheetön naiseni on myös rehellinen. Pidin kirjaa myös omasta profiilistani, siis siitä, mitä olin kertonut hänelle. Minäkin halusin luoda itselleni uskottavan ja kestävän profiilin.

Osa 3 (3.7.2024)

Kesän edetessä olin yhä varmempi siitä, että Anni ja minut on tarkoitettu yhteen. Kesälomalla vuokrasimme mökin Järvi-Suomesta ja vietimme ihanan viikon nauttien toisistamme, kesästä ja lomasta. Anni paljastui mestarilliseksi ruuanlaittajaksi. Tietenkään hän ei ollut ravintolakokki, mutta hän teki taikoja kaurapuurolle ja hernekeitolle. En minä ravintolakokkia etsinytkään, pidin ihan tavallisesta kotiruuasta.

Loman jälkeen ajoin Annin retkivarusteineen kotiinsa. Kuten olin arvellutkin, hän asui uudehkolla alueella, jossa arvelin asuntojen hintojen olevan korkealla. Hävetti ajaa kerrostalon parkkipaikalle vuosimallin -88 Camryllä, jonka helmat olivat alkaneet kukkia. Kerroin Annille auton olevan kaverilta lainassa, koska uusi Avensikseni oli muka kutsuttu takuuhuoltoon.

Autoin kantamaan Annin tavarat hänen asuntoonsa. Tilavassa kaksiossa oli tyylikäs sisustus. Anni kehotti minua ottamaan kengät jalasta, hän keittäisi kahvit ennen kuin lähden. Kieltäydyin kutsusta ja lähdin nopeasti. Vaikka muistini oli harjaantunut, viikon muistiinpanot piti tallentaa viivyttelemättä.

- Tule huomenna tänne syömään. Laitan ruokaa, Anni kutsui.

- Tulen, sanoin ja suutelin häntä hellästi.

Kotona kertasin muistiinpanojani. Anni oli aiemmin sanonut pitävänsä vaaleanpunaisesta kuohuviinistä, joten kävin hakemassa hänelle tuliaisen seuraavaksi päiväksi. Olin ollut aikeissa käydä myös hakemassa hänen lempikukkiaan, punavalkoisia liljoja, mutta tulin siihen tulokseen, että olisi liian varhaista muistaa kaikki hänen ilmaisemansa asiat, joten tyydyin ostamaan kauniin kimpun ruusuja Alkon viereisestä marketista.

Tuliaisista sain hyvän syyn ottaa mukaani repun. Repun pohjalle heitin puhtaat kalsarit, hammasharjan ja paketin kondomeja. Eihän sitä koskaan tiedä. Päällimmäiseksi viinipullo ja itselleni alkoholiton olut. Alkoholi olisi voinut vaikuttaa tarkkuuteen yksityiskohtien kanssa tai niiden muistamiseen. En mitenkään voinut riskeerata kaikkea sitä hyvää, mitä olin saanut käsiini. Aioin pitää Annista kiinni.

Seuraavana päivänä menin Annin luo paikallisjunalla. Olin muka joutunut palauttamaan Camryn ystävälleni.

Päivä meni juuri niin kuin olin suunnitellutkin. Anni oli tehnyt tavallista kotiruokaa, lihamureketta ja ruskeaa kastiketta. Väriä lautaselle toivat vihreät herneet. Tuomani juomat kruunasivat aterian. Sain Annilta irtopisteitä, kun olin tuonut itselleni alkoholitonta olutta. Hän sanoi arvostavansa raittiita miehiä ja nauroi lämpimästi sanojensa päälle. Kuohuviini teki suunnitellun osuutensa ja varmisti minulle mahdollisuuden jäädä yöksi Annin viereen.

Anni nauroi huvittuneena varustautumiselleni, kun aamulla iskin hänelle silmää mennessäni alastomana hammasharja suussani ja puhtaat kalsarit olkapäälläni vessaan. Hän näytti onnelliselta, kun katselin sängyllään raukeana makoilevaa veistoksellista naista.

- Tuon sinulle kahvia, odota rauhassa, sanoin hänelle ja lähetin lentosuukon.

- Laitan paljon maitoa! hän huikkasi ja laskeutui takaisin makuulle ja sulki silmänsä.

Kahvin tippuessa keittimessä, avasin jääkaapin ja katselin sen sisältöä. Lihamurekkeen jämien lisäksi jääkaapissa oli vain maitoa ja yksi pikari jugurttia. Nappasin sormillani vuoan reunalta irtopalan lihamureketta ja tungin sen suoraan suuhuni. Jääkaapin ovi jäi auki, kun kaadoin toisen kahvimukin pohjalle maitoa. Otin vielä jugurtin ennen kuin suljin jääkaapin oven. Löysin lusikan, jonka kilautin Annin mukiin.

Palasin makuuhuoneeseen kaksi kahvimukia ja jugurttipikari käsissäni.

- Et taida olla varsinaisesti aamupalaihmisiä? kysyin.

- No en, Anni alkoi nauraa. En oikein syö kotona, käyn aina jossain.

Ojensin hänelle jugurttipikarin ja maitokahvin.

- Aamiainen vuoteeseen neidille.

Nauroimme molemmat ja söimme jugurtin puoliksi.

Siitä eteenpäin vietin useammin yöni Annin luona kuin kotona. Olin alkanut käydä työvuoron jälkeen kaupassa ja tuoda aamiaistarpeet mukanani. Asuin omassa asunnossani ainoastaan ilta- ja viikonloppuvuoroilla. Olin kertonut Annille tekeväni myyntityötä huonosti tunnetussa kansainvälisessä yrityksessä, toimme muka maahan varaosia joihinkin teollisuuskoneistoihin. Työhöni liittyi matkustamista, joten jouduin olemaan pitkiä aikoja poissa. Viikonloppumatkoja tarvittiin silloin, kun asiakas oli vaatinut kokousta heti maanantaiaamuksi tai jouduin matkustamaan toiselle puolelle maailmaa.

Kun olin muka työmatkalla omassa vuokra-asunnossani ja Hesen keittiössä, puhuimme useita lyhyitä puheluita kummallisiin aikoihin, koska olin missä milloinkin. Tekstiviestit olivat helpompia. Olin hankkinut taskukalenterin, johon merkitsin tulevat matkani. Kännykkäni päälle teippasin lapun, jossa oli aikaero kulloiseenkin kohteeseen, jossa olin. Oslossa ollessani merkintä oli -1 ja Singaporessa +5 ja niin edelleen. Yksiöni seinäkello oli pysyvästi siirtynyt pöydälle, koska siirsin sen aina vastaamaan aikavyöhykettäni.

Tuliaisten ostaminen vaati suunnittelua, joten matkani suuntautuivat useimmin sinne, mistä lähialueen etniset kaupat olivat kotoisin, eli Viroon, Venäjälle, Japaniin ja niin edelleen. Naapurustossani asuvat maahanmuuttajat antoivat minulle mielellään maistiaisiksi kotimaansa makeisia, kun kohteliaisuutena avasin keskustelun makumaailmojen eroavaisuuksista ja siitä, miten huonosti tunsin heidän kulttuuriaan. Niinpä Anni saattoi saada tuliaiseksi aidon pussin intialaista maustetta, afrikkalaisia taateleita tai palan halvaa Kreikasta. Hänestä oli hauskaa, kun ei voinut etukäteen arvata, mitä seuraavalla kerralla toisin.

Osa 4 (4.7.2024)

Palasin eräältä keksityltä Keski-Suomen työmatkaltani Annin asunnolle. Teollisuusyritys, jonka nimeä en voinut hänellekään kertoa, oli vaatinut minua olemaan paikalla koko viikon, vaikka asentajamme olivat huolehtineet koneiden huoltotoimenpiteistä. Mutta niinhän sitä sanotaan, että asiakas on aina oikeassa.

Anni oli antanut minulle vara-avaimensa, mutta nyt se ei sopinutkaan oveen. Yritin uudelleen, mutta avain ei sopinut lukkoon. Hämmästyneenä soitin ovikelloa, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Painoin ovikellon painiketta toisenkin kerran, mutta vastausta ei kuulunut.

Kaivoin kännykän taskustani ja tarkistin ajan. Annin olisi pitänyt olla jo kotona, hän pääsi töistä viimeistään puoli viideltä. Soitin hänen numeroonsa, mutta siihen ei saanut yhteyttä.

- Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä…

Olin ymmälläni, en voinut käsittää tilannetta. Viimeksi olimme viestitelleet Annin kanssa tekstiviesteillä ja olin päätellyt kaiken olevan ennallaan. Tosin nyt kun mietin tarkasti, hän ei ollut lähettänyt päivän ensimmäistä viestiä enää muutamaan viikkoon. Raotin postiluukkua ja sanoin sinne:

- Anni, avain ei sovi. Mitä ihmettä?

Toivoin, että Anni olisi vain unohtanut kertoa minulle koko taloyhtiötä koskevasta avainuudistuksesta, mutta pelko alkoi puristaa rintaani. Istuttuani jonkin aikaa porraskäytävässä luovutin ja lähdin kotiin.

Istuessani junassa musta ahdistus hiipi pitämään pelolle seuraa.

Vuokrayksiössäni käynnistin heti tietokoneeni ja kaivoin esille Anni-nimisen tiedostoni. Pakkomielteisesti luin kaiken ja tarkistin epätoivoisesti mahdollisia epäjatkuvuuskohtia. En tunnistanut mitään, mutta tulostin silti kaikki paperille ja tutkin ne uudelleen. Tein merkintöjä sivumarginaaleihin, mutta mielestäni olin ollut johdonmukainen ja tehnyt kaiken, mitä Anni oli esittänyt haluavansa mieheltään. Se helpotti hiukan, mutta miksi Anni ei vastaa puhelimeen?

Yritin soittaa hänelle uudelleen

- Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada…

Puolen tunnin päästä taas uusi yritys.

- Valitsemaanne numeroon ei juur…

Levottomuus kasvoi jokaisella soittoyrityksellä.

- Valitsema …

Muotoilin huolellisesti Annille tekstiviestin, jonka hän saisi heti, kun on laittanut puhelimensa päälle:

"Anni, olen huolissani, missä olet? Soita minulle, kun saat tämän viestin, kulta."

Viestin jälkeen lojuin hermostuneena sohvalla, tuijotin kattoon mitään näkemättömin silmin ja pyörittelin kännykkää kädessäni. Yritin taas soittaa Annille, mutta vasta katkaistuani puhelun tajusin soiton hälyttäneen. Annin puhelin oli päällä! Nopeasti painoin vihreää luuria kaksi kertaa ja jäin odottamaan.

Annoin puhelimen hälyttää pitkään, mutta Anni ei vastannut. Lopulta puhelin katkaisi soittoyrityksen automaattisesti. Nousin seisomaan ja soitin uudelleen ja kävelin hälytysäänen tahdissa pientä ympyrää huoneeni keskellä. Puhelin katkaisi soittoyrityksen.

"Anni vastaa minulle. Mistä on kyse? Mitä on tapahtunut?"

Paniikki kasvoi sisälläni enkä meinannut saada hengitettyä. Latasin käsipainoihini kaikista suurimmat painot ja nostelin niitä naama irvessä. Kuntosalilla joku olisi puuttunut toimintaani sanomalla: saat paremmin tuloksia aikaan rauhallisesti, tuolla tavalla rikot vain itsesi. En välittänyt, en osannut ajatella mitään muuta kuin Annia. En kyennyt loogiseen ajatteluun.

Kännykkä piippasi saapuneen viestin merkiksi. Painot putosivat jysähtäen lattialle, kun syöksyin lukemaan viestin. Näytöllä oli ilmoitus saapuneesta tekstiviestistä. Avasin sen varovasti, suljin silmäni ja hengitin syvään. Sitten katsoin viestiä:

"Älä soittele minulle enää. Tämä oli tässä, minä en pysy perässä tässä vauhdissa", Anni kirjoitti.

Putosin polvilleni ja koko maailmani musteni. Huusin suoraa huutoa, kunnes havahduin päättäväiseen ovikellon soittoon.

- Anni…?

Toivonkipinä välähti mustassa mielessäni, kun avasin oven. Oven takana oli alakerran naapuri, joka sanoi kuulleensa kolinaa ja huolestuneensa, kun huuto alkoi. Vedin oven kiinni hänen nenänsä edestä ja valuin lattialle lysyyn eteisen seinää pitkin. Itkin ääneen.

"Miksi? Mitä minä tein väärin? Onko sinulla joku toinen?" lähetin Annille viestin.

"Kaikki tapahtui liian nopeasti. En ole valmis tällaiseen" Anni vastasi.

"Hidastetaan. En voi elää ilman sinua. Teen mitä vaan"

Anni ei vastannut. Tuijotin kännykkääni istuessani edelleen eteisen lattialla.

Keräsin muistiinpanotulosteeni ja selasin niitä uudelleen. Koitin löytää jotain, mitä voisin vielä tehdä saadakseni Annin mielen muuttumaan.

Osa 5 (5.7.2024)

Anni vastaili viesteihini viiveellä ja kylmän asiallisesti, jos vastasi. Niinpä koitin itsekin pysyä viesteissäni maltillisena. Tiesin, etten voisi saada häntä takaisin, jos jyräisin hänen ylitseen. Anni oli vain säikähtänyt suuria tunteitaan minua kohtaan. Sellaiset pelottavat nuoria naisia, kun ei ole vielä kokemusta elämästä. Oli täysin ymmärrettävää, ettei hän ollut aivan vielä valmis sitoutumaan loppuiäkseen. Minä olin varma. Meidän kohtalomme oli kiedottu yhteen. Olimme osa suurempaa suunnitelmaa.

Työnsin kännykän farkkujen taskuun ja lompakon povitaskuun. Hyppäsin tuttuun paikallisjunaan kuunnellen musiikkia mp3-soittimestani. Musiikki rauhoitti sisälläni vyöryvää mustaa ahdistusta.

Anni matkusti paikallisjunalla kantakaupunkiin. Matkalla hän katsoi kasvojaan käsipeilistä ja sipaisi poskeaan kuin korjatakseen jotain, mutta se oli tarpeetonta. Meikki oli moitteeton, kuten aina. Treffit oli sovittu saman terassin ulkopuolelle, jossa hän oli tavannut Mikon ensimmäisen kerran. Syksyn tuuli oli jo hiljentänyt terassin. Jere avasi oven ja laski kätensä kevyesti Annin ristiselälle ohjaten naisen edellään sisälle kahvilaan. He istuivat ikkunapöydässä ja näyttivät kauniilta yhdessä. Olisi saattanut luulla heidän kuuluvan yhteen, jos ei olisi tiennyt paremmin.

Vedin takin vetoketjun kiinni ja käänsin itkuiset kasvoni sadetta päin. Syyspäivä muuttui salamaniskusta mustaksi. Kotona tietokone sai taas vastaanottaa havaintoni ja tunteeni tekstitiedostoon.

Työvuoroon lähtiessäni katselin itseäni surullisena vessan peilistä, mutta siitä näkyi vain osatotuus, joka jätti mieleni tyhjäksi. En osannut laittaa edes hiuksiani normaaliin tapaan.

Hesessä pihvejä käänteli hiljainen mies, joka toimi kuin robotti. Paistoin ylimääräisiä pihvejä ja sain toruja, kun en keskittynyt. Ravintolapäällikkö kyllä sanoi ymmärtävänsä yksittäiset huonot päivät.

- Huomenna sitten paremmin, esihenkilö sanoi ja taputti minua kevyesti olkapäälle.

Lupasin keskittyä paremmin. Pukuhuoneessa otin myssyn päästäni ja riisuin t-paidan hiljaisena.

Kotimatkalla ostin lähikuntosalille jäsenyyden vuodeksi. Tutustumiskierroksen jälkeen poikkesin vielä huonekaluliikkeeseen, josta ostin kokovartalopeilin. Peili oli tarkoitettu ripustettavaksi, mutta jätin sen vain nojaamaan tyhjään seinään. Peilistä minua katsoi ihan hyvin pukeutunut, mutta kovin hintelä nuori mies. Sitaisin hiuksiani ja nyökkäsin päättäväisesti.

Laitoin lenkkarit jalkaan ja juoksin koko matkan takaisin kuntosalille.

Perillä huohotin voimakkaasti ja veri maistui suussani. Vastaanoton kiinteävartaloinen nainen tarkisti jäsenyyteni ja toivotti huvittuneena hymyillen minut tervetulleeksi.

- Taidat olla uusi täällä, tarvitsetko opastusta? hän kysyi ystävällisesti.

- Ei tarvitse, kysyn sitten jos.

- Jätä ulkokengät tuonne ennen kuin menet! hän huikkasi perääni, kun olin säntäämässä suoraan saliin.

Nolostuin. Olihan minun pitänyt jo aiemmin samana päivänä riisua ulkokengät eteiseen, kun minulle oli esitelty tiloja. En kuitenkaan ollut ymmärtänyt ottaa sisäkenkiä mukaani harjoittelua varten. Nyt oli mentävä sukkasillani, koska en kehdannut lähteä heti pois. Teeskentelin tutustuvani laitteisiin ja tekeväni itselleni harjoitusohjelmaa. Samalla katsoin silmäkulmasta mallia, miten lihaksikkaat köriläät punnersivat painoja eri laitteissa. Vielä minullakin olisi tuollaiset olkapäät ja voisin käyttää hihatonta paitaa.

Osa 6 (8.7.2024)

Anni jatkoi deittailuaan Deitti.netissä. Hän tapasi useita toinen toistaan komeampia nuoria miehiä. Ensitreffit olivat melkein aina samassa kahvilassa. Se oli turvallinen paikka tavata vieraita miehiä.

Jeren kanssa hän oli tavannut vielä kaksi kertaa. Kerran pitseriassa ja toisen kerran he olivat käyneet elokuvissa ja sen jälkeen kahvilla. Jere oli elokuvan jälkeen juonut ainakin kolme olutta samassa ajassa, jossa Anni oli siemaillut sivistyneesti lasillisen kuohuviiniä. Jere oli selvästi alkanut väsyä alkoholin vaikutuksesta. Sen jälkeen he eivät enää olleet tavanneet.

Jeren jälkeen Anni oli tavannut Ossin, joka oli ulkoiselta olemukseltaan hyvin Jeren kaltainen. Molemmilla oli urheilullinen runko ja vaaleat rennosti pörrötetyt hiukset. Tämäkin pariskunta olisi sopinut päivälehden kansikuvapariskunnaksi juhannushäiden aikaan.

Jatkoin kuntoilua. Anni arvosti miehissä urheilullisuutta, tyylikkyyttä, päivetystä ja hyviä käytöstapoja. Hiustyylistäni olin osannut aina pitää huolta, mutta käsivarteni muistuttivat edelleen enemmän pimeydessä ja niukkuudessa eläneen Klonkun käsivarsia kuin mitään lihaskimppua. Sisällytin solariumin käytön kuntosaliohjelmaani, koska en halunnut tulevaisuudessa näyttää valkoiselta marmoriveistokselta muutoin kuin ruumiinrakenteeni puolesta. Näin mielessäni Michelangelon David-patsaan, jolle oli vaihdettu 2000-luvulle sopiva kampaus ja minun kasvoni.

Ossi oli sortunut kosketteluun ja suuteluyrityksiin jo toisilla treffeillä, joten hänkään ei päässyt jatkoon Annin parinhakuohjelmassa.

Olin ostanut Annille joululahjaksi Johanna Sinisalon Finlandia-palkinnon voittaneen kirjan. En ollut itse lukenut kirjaa, enkä ollut varma tulisinko koskaan lukemaan sitä, mutta olin nähnyt Annin kirjahyllyssä monipuolisia kirjoja. Halusin osoittaa hänelle arvostavani kirjallisuutta. Olinhan sentään kuullut Finlandia-palkinnosta. Ollakseni rehellinen, sitä ei tietenkään voinut välttää, kunhan vain meni kirjakauppaan oikeaan aikaan vuodesta. Mutta olin tyytyväinen ostokseeni. Venytin pakettinarua ja työnsin sen väliin suklaalevyn ja joulukortin, johon olin kirjoittanut: "Makeita lukuhetkiä ja hyvää joulua".

Soitin Annin ovikelloa, koska olisin halunnut ojentaa hänelle joululahjan henkilökohtaisesti. Häneltä saamani avain ei sopinut oven lukkoon, eikä joululahja postiluukkuun. Pyöräytin kirjakaupan muovikassin suun solmuun ja tungin sen postiluukusta. Paketti jäi roikkumaan oven ulkopuolelle.

Jatkoin matkaani kuntosalille ja sieltä suihkun kautta töihin. Työnantajan tarjoama työpaita alkoi mukavasti kiristää kainaloista, joten ylpeyttä tuntien ilmoitin esihenkilölle tarvitsevani uusia paitoja.

- Suurempaa kokoa, kiitos.

Talvikausi oli Annin deittailurintamalla hiljainen. Töiden lisäksi hän vietti aikaansa IRC-galleriassa ja erilaisilla ryhmäliikuntatunneilla. Joskus hän oli nähnyt Mikon kuntosalilla ja todennut hänen alkaneen treenata "tosissaan". Jos hän ei ollut voinut välttää kohtaamista, hän oli kyllä tervehtinyt, mutta oli aina vedonnut kiireeseen ennen kuin joutui keskusteluun.

Olin vaihtanut kuntosalijäsenyyteni samalle salille, jolla Anni kävi. Siellä ei ollut ilmaista solariumia, mutta muuten pystyin harjoittelemaan tutun ohjelmani mukaisesti.

En halunnut Annin luulevan minun seurailevan häntä, joten annoin hänen harjoitella rauhassa, enkä väkisin tunkeutunut keskusteluun. Halusin näyttää Annille pystyväni elämään ilman häntä, ehkä hän pian huomaisi, mitä oli menettämässä.

- Anni pelkää rakkautta, hän tarvitsee aikaa.

Osa 7 (9.7.2024)

Kevään tullen Anni alkoi taas deittailla. Hän noudatti samaa tutuksi tullutta kuviota ja samaa kahvilaa. Talven aikana kahvilassa oli tehty muutoksia sisustukseen, eikä ikkunapöytiin enää nähnyt ulkoa yhtä hyvin kuin ennen. Myös Annin miesmaku oli entisellään, uusinkin deitti oli urheilullinen ja tyylikäs.

Linnut lauloivat puiston pensaissa, kun näin Annin tulevan kahvilasta ulos hyvännäköisen miehen käsipuolessa. Hän nauroi heleää nauruaan, kun mies sanoi jotain. Mustasukkaisuus ruiskutti ahdistuksen myrkkyä suoraan sydämeeni. Puristin käteni nyrkkiin ja hengitin syvään. En halunnut menettää toimintakykyäni.

Seurasin heitä reilun välimatkan päässä autolle. Olisin halunnut kuulla Annin heleän naurun, mutta en voinut jäädä kiinni heidän seuraamisestaan. Mies avasi matkustajan oven ja ohjasi Annin sisälle pieneen kirsikanpunaiseen autoon. Anni heilautti suloisella eleellä vaaleat pitkät hiuksensa olkapäälleen istuessaan autoon.

Tuijotin autoa järkyttyneenä. Auto oli kaksipaikkainen Mercedes Benz SLK. Se oli avomalli, mutta päivän sää oli epävakainen, joten katto oli kiinni. Juha, jonka nimen sain myöhemmin selville Autorekisterikeskuksesta, kiersi auton ympäri kuljettajan puolelle. Kumartuessaan ovenkahvaan, hän loi ylpeän katseen ympärilleen, kuin ilmaisten sanattomasti:

- Katsokaa minua! Minun autoani ja minun naistani.

Kuin osallistuakseen tuskaani, äkillinen sadekuuro kasteli minut läpimäräksi. Tuntematta kosteutta tai kylmää, kävelin koko matkan kotiin.

Kotiin päästessäni pääni oli tyhjä, mieleni oli aivan turta.

Seuraavana aamuna soitin töihin olevani sairas. Nousin sängystä vasta illalla, kun eteisen lattialla lojuvan farkkutakin kostea, tunkkainen haju kulkeutui nenääni. Kävin siirtämässä takin roikkumaan vessaan ja palasin sänkyyn.

Maattuani kolme päivää sängyssä, nälkä ajoi minut viimein liikkeelle. Kaupan tuulikaapin telineessä näin Keltaisen Pörssin. Nappasin ilmaisjakelulehden mukaani ja painelin kuntosalille.

Kuntosalijäsenyyteni oli alkanut tuottaa tuloksia. Paitsi, että peilikuvani oli alkanut hivellä myös omaa silmääni, olin saanut salilta uusia tuttavia, jotka opastivat minua tuloksekkaaseen lihasten kasvattamiseen. Sain hyviä vinkkejä treeneihin ja ravintolisiin, jotka paitsi auttoivat jaksamaan kovempia treenejä, myös kehittivät lihasmassaa.

- Vähemmällä enemmän, sanoi Sami, yksi uusista tuttavistani.

Samista oli nopeasti tullut idolini. Hän ei ollut kovinkaan pitkä mies, mutta hänen lihasmassansa oli vakuuttava. Oli coolia kuulua Samin kaveripiiriin. Hän oli minua toistakymmentä vuotta vanhempi, mutta hän otti minut tosissaan, vaikka olinkin nuori ja kokematon hänen rinnallaan. Opettelin kävelemäänkin samalla tavalla kuin hän, vaappuen kuin melonit kainaloissa ja yksi reisien välissä. Iltahämärissäkään kukaan ei tullut aukomaan päätään. Useimmat vaihtoivat kadun toiselle puolelle.

Melkein unohdin Annin, kun treenasin Samin kanssa. Mutta aina, kun pullistelin itselleni yksiöni peilistä, hymyilin Annille.

- How you doin'?

Treenaaminen oli alkanut maksaa enemmän kalliiden ravintolisien ja uusittavan vaatevaraston vuoksi, joten revin Keltaisesta Pörssistä lomakkeen ja täytin sen Camryn tiedoilla.

Salilla mainitsin Samin penkkipunnerruksia varmistaessani aikomuksestani myydä autoni.

- Ai, sulla on auto? Älä ihmeessä myy sitä. Mulla olis yks juttu, josta voisit tienata hiukan. Ja se sopis kyllä sulle hyvin, kun sulla on auto.

- Kerro, kiinnostuin heti.

Sami kertoi tuovansa maahan ravintolisiä Virosta. Sieltä niitä sai kuulemma edullisemmin. Hänellä oli yksi kaveri jo hommissa, mutta toisellekin olisi tekemistä.

- Kaksin aina kaunihimpi, hän sanoi.

Löimme kättä päälle ja olin huojentunut, jos auto alkaisi maksaa itseään takaisin. Sami antoi minulle ohjeet ja niin lähdin jo seuraavan vapaavuoron kohdalla Tallinnan risteilylle. Minulle ennestään tuntematon Martin lähti kanssani. Martin oli hiljainen ja totisen näköinen kaveri, mutta varmasti hyvä tyyppi, koska kuului Samin kaveripiiriin. Oli ilmiselvää, ettei hän kohottanut kuntoaan Samin ohjeilla.

Osa 8 (10.7.2024)

Laivamatkat Tallinnaan ja takaisin olivat pitkästyttäviä. Sami antoi minulle erilaisia kuljetustehtäviä yhä pidemmälle Baltiaan ja Puolaankin. Vanhasta tottumuksesta ostin Annille tuliaisia, keräsin niitä häntä varten tyhjentämälleni hyllylle television vieressä. Reissujen myötä siihen kertyi ainakin pari pulloa Vana Tallinn -likööriä, venäläistä samppanjaa virolaiselta torilta, meripihkaesineitä, pellavaliinoja, keramiikkaa. Kaikkiin olin kiinnittänyt pienen teipinpalan, johon kirjoitin päivämäärän ja matkakohteen.

Sami oli ohjeistanut pakkaamaan ravintolisät niin, ettei niitä näkyisi auton ikkunasta, jos meidät pysäytettäisiin jossain ratsiassa.

- Ei sillä muuten mitään väliä, mutta pääset vähemmällä selittelyllä, kun ei tule turhia kysymyksiä, hän oli sanonut.

En kyseenalaistanut konkarin ohjetta, vaan pakkasin huolellisesti pilleri- ja jauhepakkaukset alimmaiseksi laukkuun, joka oli alimmaisena takaluukussa. Niiden päälle ladottiin Mustamäen torilta ostetut Adibakset ja muut merkkivaatteet, joissa krokotiili oli väärin päin. Viimeiseksi pinon päälle nosteltiin laivalta tuliaisviinat ja -tupakat. Kahden miehen täysi satsi joka kerta. Mutta tuolloin ei vielä saanut tuoda vapaasti omaan käyttöön. Alkoholin tuonti EU:sta vapautui vasta parin kolmen vuoden päästä.

Hesburger ja Sami pitivät huolen, etten ehtinyt liiaksi murehtia Annia kuukausiin. Syksyn saapuessa törmäsin sattumalta Anniin kantakaupungilla, kun hän oli odottamassa ystäväänsä, niin kuin hän asian ilmaisi. Tilanne oli vaivaannuttava, koska olisin halunnut kertoa hänelle, miten ikävä minulla oli, mutta en vain saanut sanoja suustani. Anni oli oma rento itsensä ja piti huolen puhumisesta.

Liian pian tilaisuus oli ohi, kun Anni huomasi ystävänsä ja nosti hänelle kättään. Kesken lauseensa hän kosketti minua olkapäälle ja pyörähti pois kuin tuulen vire.

- Tuolla hän onkin. Oli kiva nähdä. Moi taas!

Sitten hän oli mennyt. Syksyn koleus syöksyi päälleni, korvissani humisi ja hetken luulin pyörtyväni. Tuntui kuin olisin tullut yliajetuksi. Toinen sokkiaalto kulki ylitseni, kun näin Annin halaavan iloisena miestä, joka oli tullut noutamaan häntä hienolla bemarillaan. Mies auttoi Annin autoon ja he ajoivat pois. Painoin auton rekisterinnumeron mieleeni.

Paikallisjunassa istuin hiljaisena ja tuijotin eteeni näkemättä mitään. Vastapäätä istunut henkilö vaihtoi toiseen penkkiväliin, kun olin hetken tuijottanut häntä ilmeettömänä.

Ajoneuvohallintokeskuksen palvelusta olin saanut tilattua Annin deitin auton tiedot. Auton rekisteriin merkitty omistaja oli Mika Niemi, jonka kotiosoitteeksi oli merkitty rivitalo läntisellä kaupungin puoliskolla. Avasin lompakkoni ja mietin, miten sinne saisi lisää täytettä. Hesburgerin vuoropäällikkö ei enää suostunut antamaan minulle enempää ylitöitä työaikalainsäädäntöön vedoten. Ei niitä varmasti kukaan olisi tarkistanut, mutta en halunnut riskeerata hyvän työntekijän mainettani alkamalla riitelemään. Pyytäisin Samilta lisää keikkoja. Tai ehkä hän voisi suositella minua jollekin muulle apua tarvitsevalle.

Seuraavana iltana minulla oli harvinainen vapaailta, kun ei ollut töitä millään rintamalla. Pakkasin eväitä, retkipuukkoni ja jeesusteipin reppuuni. Vedin päälleni maastokuvioiset retkeilyvaatteeni ja lähdin ulos reppu selässäni.

Osa 9 (11.7.2024)

Anni ja Mika viihtyivät paljon yhdessä. Mika oli lakimiehen uran alussa hyvämaineisessa lakitoimistossa. Heidän seurustelunsa alkoi näyttää perheen perustamiselta, kun he kävellessään pysähtyivät kaikkien asuntovälittäjien näyteikkunoiden kohdalla katselemaan tarjontaa.

Yhteisen kodin etsimiseen tuli kuitenkin muutos, kun Mikan työpaikalle alkoi ilmestyä mustamaalaavia ja uhkaavia viestejä. Kerran yrityksen postilaatikkoon oli jätetty koirankakkapussi – käytettynä tietysti. Stressaantunut Mika alkoi tiuskia Annille. Niinpä heidän parisuhteensa päättyi ennen kuin se ehti vakavoitua kunnolla. Anni oli taas vapailla deittimarkkinoilla, kun kevätaurinko sulatti talven lumet.

Sinä samana keväänä minulle kävi huonosti. Virolainen Martin oli jättäytynyt pois Samin kuljetusringistä minulle tuntemattomasta syystä. Sami vakuutti minulle, että pystyin hoitamaan keikat yksinkin, kun oli jo reitit ja paikat tuttuina. Muutos tarkoitti sitä, ettei minun enää tarvinnut jakaa keikkapalkkiotani Martinin kanssa, vaan saatoin pitää koko potin itse. Toisaalta se tarkoitti myös, ettei minulla ollut mahdollisuutta tuoda samaa määrää alkoholia ja tupakkaa kuin aiemmin. Ne olivat olleet hyvä jälleenmyyntiartikkeli kaveriporukassa.

Suomen tulli pysäytti toisinaan auton tarkastettavaksi, mutta heitä kiinnosti lähinnä vain tupakka ja alkoholi. Kun ne oli lastattu tavaratilaan päällimmäiseksi, matka jatkui yleensä nopeasti. Autoa vaihtamalla saattoi taas kulkea pari kierrosta ennen seuraavaa pysäytystä.

Minulla oli punainen Opel Kadett, kun tulli päätti tarkastaa autoni kunnolla. Minun käskettiin ajaa auto halliin. Kaksi nuorta virkaintoista tullitarkastajaa alkoi tyhjentää autosta matkatavaroita hallin lattialle. Tuliaisviinat ja tupakat nostettiin selkeästi erilleen heti alussa. Vaatekuorma siirtyi omaan pinoonsa. Lopulta vuorossa oli ravintolisien vuoro.

- Mitäs nämä ovat, kysyi toinen tarkastajista näyttäen minulle avattua putkikassia.

- Ravintolisiä, vastasin lyhyesti. Se sai tullitarkastajat nauramaan makeasti.

Seuraavaksi minut retuutettiin erilliseen kuulusteluhuoneeseen, kun tarkastajat jatkoivat tavaroideni penkomista.

Yksi asia johti toiseen. Ensiksi minulle selvisi, etteivät kaikki Samin ravintolisät olleetkaan mitään tavallisia vitamiinituotteita, vaan minulle kerrottiin tuoneeni maahan anabolisia steroideja ravintolisien lisäksi. Olin toki arvellut, ettei kaikki ollut niin rehellistä kuin olin uskotellut itselleni. Tullitarkastajat nauroivat rehellisyydelleni tupakan ja viinan määrien noudattamisessa, koska niiden tuontirajojen ylittämisestä olisin selvinnyt pelkillä sakoilla.

Tutkintavankeuteen päätyminen oli niin järkyttävä kokemus, etten osannut toimia mitenkään. Sekoitin todellisuuteen elokuvissa näkemiäni kohtauksia pidätystilanteista ja kuulusteluista.

- Ei tämä ole mikään Amerikka, minua pidättämään tullut poliisi sanoi ohjatessaan minua poliisiauton takaosaan.

En oikein tiedä, miten sen tein, mutta onnistuin olemaan puhumatta Samista ja Martinista mitään. Matkapuhelimestanikaan ei löytynyt teletiedoista mitään, mikä olisi auttanut poliisia tutkimuksissa. Sami ei ollut koskaan antanut minulle puhelinnumeroaan. En ollut sitä aiemmin tullut ihmetelleeksi, mutta nyt se tuntui loogiselta.

Kun vapauduin odottamaan tuomiotani, etsin Samia. En löytänyt häntä salilta, enkä tavanomaisesta notkumispaikastammekaan kirjaston edustalta. Yritin kuitenkin jatkaa normaaleja rutiinejani. Hesburgerin esihenkilö oli pettynyt luvattomaan poissaolooni, mutta koska hänellä oli pulaa kokeneista työntekijöistä, hän antoi minun jatkaa hampurilaisten kasaamista toistaiseksi.

- Kassatöihin sun on turha kuvitella pääseväsi enää, hän sanoi. Ja sua kyllä pidetään silmällä!

Minua hävetti. Mutta en voinut tilanteelle enää mitään.

Pian tuon tapahtuman jälkeen tein kuntosalilla tavallista vatsalihastreeniäni, kun yhtäkkiä joku painoi minua päästäni alas. Sivusilmällä näin vieressäni seisovan körilään, joka kyykistyi korvani juureen. Päästäni kiinni pitävää tyyppiä en nähnyt, mutta hänellä oli vahva suuri koura. Todennäköisesti kaksi.

- Samilta terveisiä. Se haluu jutella sun kanssa.

- Arvatenkin. Missä ja milloin?

- Nyt. Sä lähdet meidän mukaan.

Gorillakaksikko keinui molemmilla puolillani, kun lähdimme kuntosalilta. En ehtinyt edes käydä suihkussa ja tavarani jäivät sinne.

Toinen tyypeistä vääntäytyi harmaan sedanin kuljettajan paikalle, kun toinen työnsi minut edellään takapenkille. Jos yritin kysyä tai kyseenalaistaa jotain, sain nyrkiniskun olkavarteeni. Tiedonjanoni sammui nopeasti, ja hyväksyin joutuvani odottamaan.

Osa 10 (12.7.2024)

Maailman vahvimmat miehet Markku ja Ilkka, kuten kutsuin heitä hiljaa mielessäni, kuljettivat minut teollisuusalueelle, joka sijaitsi kaupungin ulkopuolella päätien varrella. Ruostuneiden aaltopeltivarastojen ja tynnyripinojen keskellä oli aukio, jonka asvaltti oli halkeillut ja routavaurioinen. Löin pääni sivuikkunaan, kun rengas osui kuoppaan heilauttaen koko autoa.

- Ai, s-tana!

Varjoisassa nurkassa näkyi liikettä ja tupakan kiiluva pää. Kuljettaja nousi ja avasi takaoven samalla, kun kanssamatkustajani työnsi minut voimalla ulos autosta. Kierähdin asvaltille ähisten ja kiroillen.

Seinän vierustalta kuulin tuttua naurua. Sami!

Kovikset jäivät nojailemaan autoon ja tupakoimaan, kun Sami astui varjoista esiin.

- Sä järjestit mulle hiukan hankaluuksia, Mikko-boy

- En minä mitää…

Sami kertoi arvanneensa, mitä oli tapahtunut, kun en ollut saapunut sovittuun paikkaan kuljetuksen kanssa. Iltalehtikin oli ehtinyt jonkun jutun kertoa steroidikiinniotosta.

- Et sä tuosta paljon kakkua saa, mutta meidän pitää laittaa kuviot uusiksi.

Sami halusi kuulla kaiken tarkastuksesta tutkintavankeuteen asti. Hän halusi kuulla kuulusteluista kaiken, mitä olin kertonut. Hän kysyi tiukempia kysymyksiä ja vaativammin kuin poliisit. Muskelimiesten kannustaessa jouduin toistamaan asioita moneen kertaan.

Lopulta Sami pörrötti ärsyttävällä tavalla alentavasti hiuksiani.

- Hyvä poika, hän sanoi.

En tietenkään saanut maksua pieleen menneestä keikasta, koska se ei ollut tuottanutkaan mitään. Sami sanoi, ettei voinut olla kanssani missään tekemisissä ainakaan ennen kuin vapaudun vankilasta. Hän ei aikonut vaarantaa omia bisneksiään.

- Näitä joskus sattuu, mutta uusi kuljettaja kyllä löytyy. Aina on innokkaita nuoria akuutissa rahapulassa.

Samin luottogorillat ajoivat minut kolmen kilometrin päähän kotoa ja saman verran kuntosalilta. Niinpä hölkkäsin salille ja kävin saunassa, jossa sain istua yksin ajatusteni kanssa. Tajusin olevani aivan hukassa elämäni suunnan kanssa. Rahantulo oli katkennut ja vapaus menisi heti, kun oikeusistuin langettaisi tuomioni.

* * *

Anni oli pitänyt pari vapaa vuotta ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Aluksi hän ei ollut tiennyt, mitä haluaisi lähteä opiskelemaan, joten hän oli päättänyt pitää välivuoden ja "harjoitella itsenäistymistä", kuten hän asian ilmaisi. Vanhemmat olivat tukeneet tytärtään maksamalla asumiskustannukset, mutta äiti oli asettanut ehdoksi, että hän hankkisi muutoin omat rahansa.

- Ja haet sitten vuoden päästä opiskelemaan, äiti oli jatkanut.

Anni olikin hakenut opiskelemaan, mutta koska hän oli unohtanut valmistautua pääsykokeisiin, hän ei ollut onnistunut saamaan opiskelupaikkaa yliopistosta. Seuraavana talvena hän oli viisaampi ja luki pääsykokeisiin huolella ja aloitti seuraavana syksynä opinnot lääketieteellisessä.

Annin vanhemmat olivat tyytyväisiä hänen opiskeluvalintaansa ja lupasivat edelleen kustantaa hänen asumiskustannuksensa ja lisäksi myös opiskelusta aiheutuvat kustannukset, jottei opiskelusta tulisi liian rankkaa.

Opiskeluaikana Anni vähensi deittailua, mutta viihtyi sen sijaan opiskelijaporukassa ravintoloissa, konserteissa, erilaisissa puistotapahtumissa ja niin edelleen. Hän osallistui aktiivisesti myös opiskelijayhdistyksen toimintaan. Useimmin hänet nähtiin samoissa tapahtumissa Henna-nimisen opiskelijan kanssa. He olivat saman ikäisiä, mutta Henna oli pitänyt pari välivuotta ansaitakseen säästöjä ennen opiskeluiden aloittamista. Hennan vanhemmat eivät voineet tarjota hänelle taloudellista tukea.

* * *

Sami oli palannut treenaamaan samalle kuntosalille, jossa olimme tavanneetkin. Hän ei kuitenkaan isommasti harjoitellut tai puhunut kanssani. Sen hän oli tehnyt selväksi, ettei halunnut joutua liemeen minun kiinnijäämiseni vuoksi. Hän oli kuitenkin hyvillään siitä, etten ollut maininnut hänestä mitään poliiseille, joten hän oli sanonut minulle löytyvän tekemistä.

- Pidetään etäisyys, Sami muistutti aina lähtiessään omille teilleen.

Ainoa paikka, jossa Sami suostui minun kanssani kunnolla juttusille, oli kuntosalin sauna. Joku Samin lihaskimpuista kävi varmistamassa, että olin yksin saunassa ennen kuin Sami tuli sinne. Joskus kuulin pukuhuoneen puolelta kiivasäänistä keskustelua, kun joku oli yrittänyt kävellä saunaan vartijan ohi.

- Mulla on sulle muutama juttu sitten, kun sä lähdet lusimaan, Sami kertoi.

Vankilaan joutuminen oli kauhistuttava ajatus, enkä ollut vielä uskaltanut kertoa siitä vanhemmillenikaan. Vanhempani tosin pitivät vankilaa heti armeijan jälkeen parhaana tapana kasvaa mieheksi, joten mikäpä siinä. Minusta tulisi kaksinkertaisesti mies.

Minä hain ja pääsin opiskelemaan lakia. Ajattelin lakimiehen uran olevan jotain, mikä kelpaisi Annin tasoiselle naiselle. Ainakin uskoin pääseväni hyviin tuloihin käsiksi. Sami oli suositellut minulle lakimiehen uraa, kun kerran juttelimme siitä saunassa.

- Mäkin voin sit ostaa palveluita tutulta lakimieheltä. Sopuhintaan, tietty.

- Tietenkin.

Ehdin aloittaa opiskelut ennen kuin minulle määrättiin vuoden ja viiden kuukauden ehdoton vankeusrangaistus dopingrikoksesta, josta vähennettiin tutkintavankeudessa viettämäni aika.

Osa 11 (16.7.2024)

Istuimme Samin kanssa kuntosalin saunassa viimeistä kertaa vain vähän ennen vankilaan menoani. Hän oli käskenyt minun opetella ulkoa omituinen loru, joka minun tuli kertoa kaikille, jotka osoittautuisivat Samin tutuiksi. Muistan lorun vieläkin ulkoa melkein sanatarkasti:

Muskettisotureiden laivalasti,

Takaisin merelle.

Saarenmaalta soutaa,

Rikas juoksupoika.

Sami vannotti, etten saisi kirjoittaa sitä mihinkään ylös, vain loruilla sen ulkoa hänen tutuilleen. Eikä kuulemma olisi haitannut, vaikka olisin kertonut sen jollekin väärälle tyypille. Arvelin lorun liittyvän Samin steroidibisneksiin, mutta en silloin vielä ymmärtänyt miten.

Olin noin 25-vuotias, kun minut suljettiin vankilaan. Rangaistus oli ehdoton vuosi ja viisi kuukautta. Koska olin ensikertalainen, istuin tuomiosta puolet. Tuo vuosi edisti lakiopintojani hyvin, koska muut vankilan työt eivät juuri haitanneet opiskelujani.

Martin istui samassa vankilassa omaa tuomiotaan. Minulle selvisi, mihin virolainen matkatoverini oli kadonnut, kun olin jäänyt hoitamaan yksin Samin kuriirin tehtäviä.

Kun sitten Martin tuli vastaani vankilan ulkoilutunnilla, kävelimme hetken rinnakkain ja runoilin hänelle. Kuultuaan runon, hän pyysi minua toistamaan sen, sitten hän kiitti nyökäten ja lähti pois.

Yritin seuraavilla ulkoilutunneilla päästä Martinin juttusille, koska toivoin hänen avaavan lorua minulle. En kuitenkaan päässyt hänen lähelleen enää ja pian hän lakkasi käymästä ulkoilutunneilla. Minulle tuli sellainen olo, että hän halusi vältellä minua. Ajattelin syyn olevan lakiopinnoissani ja rehellisessä tulevaisuudessa. Martinhan oli rikollinen.

Vaikka Martin oli saanut pidemmän tuomion kuin minä, hän pääsi vapaalle ennen kuin minä olin istunut tuomiotani loppuun. Lähtiessään hän yllätti minut tervehdyskäynnillä ja jätti minulle perinnöksi piirustusvälineensä ja muutaman kirjan. Olin hämmästynyt, kunnes hänen lähdettyään löysin piirustuspaperien ja kirjojen välistä merkintöjä, jotka selvästi kuuluivat yhteen. Merkintöjä olivat yhden kirjan kannen sisäpuolelle kirjoitettu: "Mikolle, kiitoksena lorusta" ja irrallisia numeroita piirustuslehtiössä ympyröityinä kirjojen sivunumeroina. Muiden viitteiden avulla sain rakennettua numeroista puhelinnumeron. Opettelin numerosarjan ulkoa, koska päättelin Martinin halunneen pitää sen salaisena. Revin merkinnät pieneksi silpuksi ja heitin vessanpönttöön.

Huomasin muidenkin vankien olevan kiinnostuneita lakiopinnoista. Arvelin kuitenkin ainoana opiskelevani rehellistä ammattia varten. Olin vakaasti päättänyt työllistyä vakavaraiseen rehelliseen lakimiestyöhön vankilasta pääsemisen ja opintojen valmistumisen jälkeen. Olin varma muiden etsivän lainsäädännön porsaanreikiä ja keinoja minimoida erilaisten rikosten tuomat tuomiot.

Vankilassa melkein unohdin Annin. Aluksi mietin häntä jokaisessa hiljaisessa hetkessä, sitten enää iltaisin ja lopulta enää satunnaisesti. Vankilassa ei yksinkertaisesti ollut mitään, mikä olisi muistuttanut hänestä.

Osa 12 (16.7.2024)

Vapautumiseni päivä koitti. Olin vankilassa ollessani keskittynyt opiskelemiseen ja kuntoilemiseen. Aloin näyttää yhdeltä Samin gorilloista, eikä se oikeastaan ollut huono mielikuva. Sain kävellä kadulla rauhassa.

Olin lähettänyt viestin vapautumisestani Annille ja Samille. Kuitattuani omaisuuteni ulos, astuin portille vartijan saattelemana. Vartija avasi minulle portin.

- Älä ny ihan heti tuu takas, hän sanoi.

Etsin katseellani kadun varrelta tuttuja kasvoja. Odotin kovasti näkeväni Annin ja toivoin hänen juoksevan syliini. Mutta katu oli melkein tyhjä. Anni ei ollut tullut. Sen sijaan kadun toisella puolella minun autooni nojasi tupakoiva mies virne kasvoillaan. Sami.

Nostin kättäni ja astelin kadun yli hänen luokseen. Sami heitti tupakan katuun ja hieraisi sitä kenkänsä kärjellä. Hän läimäytti minua tuttavallisesti olkapäälle.

- Mitä jätkä! Hyppää kyytiin.

Heitin muovikassini takapenkille ja istuin kyytiin. Sami lupasi tarjota minulle sapuskat, mutta ensin ajelisimme hiukan ja juttelisimme. Sami halusi tietää kaiken, millainen tilanne kiven sisällä oli: keitä siellä oli, kuinka pitkillä kakuilla ja ennen kaikkea, kenellä oli parhaat kontaktit erilaisissa asioissa.

Kerroin Samille kohtaamisestani Martinin kanssa. Olin pitänyt outona, miten hän ei ollut tuntevinaankaan minua vankilassa. Se oli ollut ikävää alkuvaiheessa, koska en vielä tuntenut muita. Mutta ajan kanssa en enää ollut välittänyt hänen vetäytymisestään.

- Martin toimi just niin kuin pitää, Sami sanoi. Hänen piti suojella meidän bisneksiä.

Minäkin olin kuulemma toiminut oikein, kun olin lukenut lorun Martinille.

- Mitä siinä lorussa oli niin erikoista? Minusta se oli vain typerä.

Sami alkoi nauraa. Typerä runo oli antanut Martinille toimintaohjeet. Samilla oli uusi reitti, jolle piti toimittaa tavaraa. Martin oli siirtynyt vapautumisensa jälkeen kotikonnuilleen Baltiaan ja oli edelleen tärkeä linkki Samin kuljetusringissä.

Sami oli ajanut suoraa tietä ulos kaupungista. Kun olimme päivittäneet toisemme tilanteen tasalle, hän käänsi auton takaisin ja pysähdyimme syömään pitseriaan.

- Voi juma! Pitsaa ja olutta. Vapauden maku!

Sami oli auttanut minua löytämään asukkaan vuokra-asuntooni kakkuni ajaksi. Muuten olisin joutunut luopumaan asunnosta. En tuntenut Nicoa, mutta Sami vakuutti minulle, että mahtuisin hänen kanssaan kyllä samaan asuntoon vielä pari viikkoa, mitä sopimuksestamme oli vielä jäljellä.

Aioin viettää kaksi viikkoani Annin kanssa ja löytää töitä. Osoittautui, että töiden löytäminen oli helpompaa kuin Annin löytäminen. Tutulla Hesburgerilta oli juuri lähtenyt kaksi henkilöä pois ja pomo tarvitsi paikkaajaa nopeasti.

- Mä muistan, missä sä oot ollu, joten mä pidän sua silmällä. Kassahommia et tee ja sun työvuoro alkaa sillon, kun joku muu on jo tullu töihin. Avaimia et saa.

Olin vastaamaisillani, että viime kuukausina olinkin jo tottunut muiden avaavan ovia minulle, mutta pidin suuni kiinni. Sen sijaan tuhahdin vastaukseksi. Hiljaa sisälläni päätin lähteväni Heseltä heti, kun jotain muuta ilmaantuisi.

Annia sen sijaan en löytänyt. Hänen kotitalonsa alakerran nimitaulussa oli nimi vaihtunut ja ikkunassa oli erilaiset verhot kuin ennen. Päivystin muutaman tunnin alueella, mutta en nähnyt Annia. Kävin myös usein treenaamassa Annin salilla, mutta sielläkään häntä ei näkynyt. Huoli riipaisi sydäntäni. Oliko hänelle sattunut jotain?

Osa 13 (17.7.2024)

Nico oli hintelä ja pienikokoinen, ehkä pari-kolme vuotta minua nuorempi. Hän oli pahasti koukussa huumeisiin ja pelkäsin tavaroideni puolesta. En ollut vielä huomannut mitään kadonneeksi. Tietokonekin oli pysynyt pöydällä, joten jollain keinolla hän onnistui rahoittamaan annoksensa.

Sami vakuutteli Nicon olevan harmiton nisti. Hänen vanhempansa maksoivat pojan laskut, joten minun ei tarvinnut olla huolissani. Silti olin huolissani ja toivoin hänen häipyvän etuajassa. Nicon ollessa ulkona, kaivoin keittiön jääkaapin taakse tekemääni salalokeroon kätkemäni rahat. Vankilaan lähtiessäni olin pitänyt huolen siitä, ettei valtio veisi säästöjäni. Olin tehnyt paljon pieniä nostoja pankkiautomaatilla ja siirtänyt rahat peltirasiaan jääkaapin taakse. Samoin kaikki Samin ilman veroja maksamat palkkiot olivat menneet suoraan jemmaan.

Suomessa oli vankilassa oloaikanani siirrytty euroon, mutta jemmarahani olivat tietysti markkoina. Laskin nopeasti rahat ja työnsin purkin takaisin kätköönsä. Minun pitäisi suunnitella, miten saisin kätevästi vaihdettua seitsemän ja puoli tonnia käypään valuuttaan. Pankki vaihtaisi markkoja vielä, mutta tuskin voisin itse viedä tuollaista summaa pimeää rahaa ja väittää rikkoneeni vanhan säästöpossuni. Osa kyllä menisi silläkin selityksellä ja vankilassa olemisella. Markkoja oli kuitenkin aivan liikaa juuri vankilasta vapautuneen Hesburgerin pihvinpaistajan säästöiksi. Vankilan päivärahoilla ei edes elänyt, saati kerryttänyt säästöjä. Kävin kioskilla hakemassa Keltaisen Pörssin suunnittelun pohjaksi.

Anni oli arvokas ja kallis nainen, joten minun oli saatava säästöni muutettua euroiksi mahdollisimman taloudellisesti. Minua harmitti aivan vietävästi eurooppalaiseen valuuttaan siirtymisen kustannusvaikutus peltipurkkini sisältöön. Joutuisin luultavasti tinkimään vaihtokurssista melko paljon.

Silloin, kun en ollut Hesburgerilla tai kuntosalilla, kiertelin etsimässä Annia. Istuin kahvikupillisen toisensa perään tutussa kahvilassa, mutta turhaan. Joitain Annin tuttuja näin, mutta he puolestaan eivät olleet tuntevinaan minua, kun yritin lähestyä kysyäkseni hänestä.

Päivystämällä Annin vanhassa osoitteessa olin saanut selville, ettei hän todellakaan asunut siellä enää. Asuntoon oli muuttanut valkotukkainen kippura mummeli, joka ei yltänyt ovisilmään, vaan kurkisti turvaketjun suojaamana oven raosta, kuka ovikelloa soitti. Yritin kysyä häneltä Annista, mutta hätäinen mummo vetäisi oven nopeasti kiinni. Eikä avannut enää, vaikka pärisytin ovikelloa pitkään.

Sami oli ottanut minut lähipiiriinsä ja käytti minua kotimaisena kuljettajana. Olin sanoutunut irti ulkomaan keikoista, koska en halunnut riskeerata tulevaa lakimiehen uraani. Erään kerran kiertelimme uimarannalla katsastamassa neitotarjontaa. Lähinnä Sami etsi itselleen uutta kaunotarta, minä toivoin löytäväni Annin.

Sami kyykistyi rasvaamaan aurinkoa ottavan blondin selkää. Minä kävelin vähän kauemmas ja katselin merelle. Kaksi kurvikasta pimua käveli molemmilta puoliltani läheltä ohi ja kääntyivät katsomaan minua merkitsevästi. En voinut olla huomaamatta heitä, enkä heidän eleitään. He alkoivat nauraa ja tönivät toisiaan leikkisästi, kun katselin kummissani ympärilleni. Vasta hetkeä myöhemmin tajusin naisten halunneen juuri minun huomaavan heidät.

Tilanne hiveli itsetuntoani, vaikka en kiinnostunutkaan näistä kahdesta tytöstä. Ehkä Annikin vielä joskus katsoisi minua samalla tavoin merkitsevästi.

Osa 14 (18.7.2024)

Peltipurkkiin jemmaamani säästömarkat alkoivat pikkuhiljaa vaihtua euroiksi. Osan olin käynyt itse vaihtamassa pankissa, osan olin myynyt huonolla vaihtokurssilla Samin kavereille, jotka lupasivat käydä vaihtamassa mummon perintöpiirongista löytämiään rahoja.

- On sitä mahtanut olla paljon rahaa mummojen piirongeissa ja patjojen sisällä! nauroimme Samin kanssa.

Loput rahat vaihdoin euroiksi ostamalla ja myymällä polkupyöriä. Keltaisessa pörssissä polkupyöriään ja pienkoneitaan myyvät ihmiset saattoivat rahapulassaan myydä myös markoilla, kunhan vaihtokurssi kannusti heitä tekemään rahanvaihdon puolestani. Joskus joku uhkasi ilmoittaa minut poliisille, mutta silloin jätin kaupat tekemättä. Tein kauppoja Mika Niemen nimeä lainaten, joten poliisille ilmoittaminen olisi jopa suotavaa. Ei sillä, että minulla enää mitään varsinaista kaunaa Mikaa kohtaan oli. Ostamani tavarat myin sitten edelleen Keltaisen Pörssin ja kauppojen aulojen ilmoitustaulujen kautta. Joskus onnistuin nostamaan hintaa, mutta yleensä en.

Anni tuntui kadonneen maan päältä. En löytänyt hänestä mitään merkkiä ja sydäntäni riipi. Seurustellessamme hän oli kertonut haaveilevansa opiskelusta, mutta silloin hän ei vielä ollut valinnut omaa alaansa. Luin hänestä kirjoittamani muistiinpanot uudelleen ja uudelleen, mutta en löytänyt mitään sellaista mainintaa, joka olisi ohjannut minut hänen oppilaitoksensa luo. Sikäli, kun hän oli opiskelemassa.

Toisinaan näin öisin painajaisia, kuinka Anni oli tunnetun muusikon tai ökyrikkaan bisnesmiehen seurassa. Joko he olivat menossa naimisiin tai työnsivät lastenvaunuja hienostokaupunginosan rantabulevardilla. Häämarssi tai vauvan itku herätti minut aina hikisenä ja ahdistuneena.

Lakiopintoni edistyivät pikkuhiljaa. Vankilan jälkeen vauhti oli hidastunut, mutta eteni. Valmistuin viimein vuonna 2007. Silloin ymmärsin hyödyntää väestörekisterin palvelua Annin löytämiseen. Sain hänen viimeisimmän rekisteröidyn osoitteensa, joka oli 250 km päässä toisella paikkakunnalla. Olin varma, että Anni oli muuttanut sinne opiskelemaan.

Vanhempani halusivat järjestää valmistumiseni kunniaksi juhlat, ja minä halusin kutsua Annin. Silloin kun äitini sai jotain päähänsä, vain mukaan lähteminen antoi mahdollisuuden vaikuttaa lopputulokseen. Niinpä suostuttelin vanhempani järjestämään kahvikutsut kodikkaassa puutarhakahvilamiljöössä heidän asuntonsa sijaan. En olisi voinut kuvitellakaan kutsuvani Annia pinttyneen tupakantuoksuiseen vuokra-asuntoon kaupungin itälaidalla. Äiti innostui ehdottamastani kahvilasta, joten ongelmani ratkesi.

Sami osallistui juhlaan vanhempieni ja lähisukulaisteni lisäksi. Muita ystäviä minulla ei juuri ollut. Tietysti oli salikavereita ja tyyppejä, joiden kanssa saatoin hengailla ravintoloissa, mutta ei sellaisia, joille olisin halunnut mainostaa valmistumistani.

Sami oli tunkenut itsensä muodikkaasti vaaleanpunaiseen paitaan ja pikkutakkiin, jota hän piti auki edestä, koska muuten hän ei olisi pystynyt liikuttamaan käsiään takkia rikkomatta. Itsekin olin joutunut leikkaamaan paidan auki selän puolelta. Selkälihakset olivat kunnossa molemmilla.

Kahvilan ovessa oli pieni messinkinen kello, joka kilahti aina oven auetessa. Kilahduksen kuullessani käänsin katseeni aina ovelle toivoen näkeväni Annin. Mutta turhaan. Lopulta kaikki vieraat lähtivät, Samikin oli mennyt.

Vein äidin ja isän kotiin vanhalla autollani ja jätin kakun lopun heille syötäväksi ennen kuin palasin omalle asunnolleni. Ripustin puvun hengariin ja heitin paidan roskiin. Vietin lopun illan sohvalla maaten ja kattoon tuijottaen.

- Paska, paska, paska.

Jatkoin hampurilaispihvien kääntelemistä vielä jonkin aikaa valmistumiseni jälkeenkin. Työllistyminen ei ollut entiselle linnakundille helppoa. Yritin kyllä kääntää sen vahvuudeksi, kun tiesin, mistä puhutaan. Lakitoimistoissa se lisäsi enemmän naurua kuin uskottavuutta, joten jatkoin hakemusten kirjoittamista. Työvoimatoimiston neuvoja ymmärsi tuskani, muttei juurikaan voinut auttaa. Käytännössä sain häneltä lisää osoitteita, joihin voisin kirjoittaa avoimia hakemuksia.

En voisi jäädä ikuisesti Hesburgeriin töihin. Vaikka olisin urheilullinen, en kuitenkaan kelpaisi Annille vanhan Toyotan omistajana ja vuokralla asujana. Tarvitsin töitä, lakimiehen töitä!

Osa 16 (22.7.2024)

Ukko Vargberg antoi minulle pikkuhiljaa enemmän vastuuta sopimusasioiden kanssa. Työ oli yksinkertaista ja konemaista, mutta olin päässyt säännölliseen kuukausiansioon. Koeaikakin meni nopeasti. Ukkeli antoi tietotekniikkaosaamiselleni tilaa ja saimmekin paremmin näkyvyyttä hakukoneiden kautta. Paremmat hakuosumat toivat meille uusia asiakkaita.

- Yksittäiset sopimukset eivät leiville lyö, mutta pienistä puroista syntyy iso virta, työnantajani kehui minua.

Meidän oli hyväksyttävä asiakkaidemme tarpeiden olevan kertaluonteisia, mutta yhden saama hyvä palvelu kantautui puskaradion kautta monille.

Myös Sami oli kuullut vakituisesta työsuhteestani. Hänen verkostoonsa kuuluvat pikkukelmit hakeutuivat yksi toisensa jälkeen hakemaan meiltä oikeusapua käräjäsaleihin. Aluksi koitin estellä, koska en halunnut aiheuttaa muutenkin harmaahiuksiselle herra Vargbergille pälvikaljua. Sami kannusti minua keskustelemaan Vargbergin kanssa, koska jos rakentaisimme kestävän suhteen ja rutiinit, töitä kyllä riittäisi. Valitettavati tiesin Samin olevan oikeassa.

Avasin varovasti keskustelua toiminnan laajentamisesta aamupalaverissamme. Herra Vargberg kuunteli minua ilmeenkään värähtämättä, välillä hän ynähti "hmm" ja vaikeni sitten taas. Kun olin päässyt aloitteeni loppuun, hän päästi taas "hmm"-äänteen, katsoi minua silmiin ja nousi pöydän äärestä.

- Kahvia? hän kysyi.

Olin hiukan hämilläni, joten otin kahvia, koska toivoin keskustelun jatkuvan. Kaataessaan kahvia mukeihin ukkeli teki selvästi näkyvää ja kuuluvaa ajattelutyötä.

- Hmm… nnn… mhaa

Annoin hänen ajatella ja otin kahvikuppini vastaan. Nousin hakemaan jääkaapista maitoa ja tarjosin myös herra Vargbergille.

- Perustyötä.

- Anteeksi? kysyin

- Perustyötä. Käräjäoikeuden oikeusavustaminen on perustyötä, vähän kuin nämä sopimukset ja perunkirjatkin. Nyt kun meitä on kaksi, voithan sinä ottaa käräjäkeissejä mukaan.

- Osaanko minä? olin epävarma

- Minä autan. Mutta yhdellä ehdolla. Lakia pitää kunnioittaa.

Herra Vargberg teroitti minulle, että vaikka puolustettavaksi tai avustettavaksi tulisi henkilö, joka on selvästi rikkonut lakia, toimistomme tehtävänä ei ole huolehtia hänelle vapauttavaa tuomiota hinnalla millä hyvänsä. Tehtävämme on huolehtia oikeudenmukaisesta tuomiosta.

- Tietenkin.

Tuosta keskustelusta ei ehtinyt kulua paljonkaan aikaa, kun jo olimme ensimmäistä kertaa käräjillä. Samin tutun tuttu oli jäänyt kiinni ryöstöstä ja tarvitsi avustajaa.

Olin alkanut seurata Annia Facebookissa. Hän ei ollut vielä hyväksynyt ystäväpyyntöäni, mutta olin varma hänen klikkaavan minut kaverikseen, kunhan vain huomaisi kutsuni. Anni jakoi profiilissaan arkisia kuvia melko avoimesti, ja joskus olin huolissani hänen puolestaan. Tuollainen avoimuus voisi saada väärät ihmiset seuraamaan häntä ja vaikkapa varastamaan hänen henkilöllisyytensä.

Anni oli jakanut edelleen miesystävänsä postaaman kuvan autosta, jonka renkaat oli viillelty rikki. Lisäksi auton oveen oli vedetty pitkä viilto avaimella tai ruuvimeisselillä. Kaikki Annin ja Antin Facebook-kaverit kävivät reagoimassa kiukkunaamalla ja kommentoivat ikävästi siitä, miten Suomi on menossa kurjaan ja turvattomampaan suuntaan.

- Mitä syytä kenelläkään oli tehdä tuo?! joku kiukkusi.

Antti oli varma, että joku naapuruston alkoholisti oli kateellinen hänen BMW:stään ja hyvästä toimeentulostaan.

- Pitää varmaan alkaa etsiä asuntoa rauhallisemmalta alueelta, Antti postasi.

- Nii just! Ja semmonen talo, missä on autotalli tai vähintään katos omassa pihassa.

- Turvakamerat räystäiden alle on ihan must.

Keskustelu jatkui värikkäänä asuinalueen ja koko Suomen turvattomuuden lisääntymisen ympärillä.

Samalla kun käräjätunnit lisääntyivät laskutuksessamme, loin verkostoa tyyppeihin, joilla oli vähän löysempi moraali lain noudattamisen suhteen kuin useimmilla. Yksi tyyppi asui samalla paikkakunnalla Annin kanssa. Tämän tyypin kanssa teimme sopimuksen, tietysti suullisena, että laskuttaisin vain puolet tunneista, kun hän tekisi vastaavan määrän tunteja tekemällä minulle havaintoja Annista ja Antista.

- Kättä päälle, tyyppi sanoi ja ojensi kättään.

Osa 17 (23.7.2024)

Siinä missä asianajaja Vargbergin ja toimiston maine kasvoi some-näkyvyyden lisääntyessä ja hyvän maineen kiiriessä eteenpäin, minä toin tullessani lisääntyvän määrän käräjätunteja. Yhä useampi pikkurikollinen kaipasi apuani, joskus vähän käsittelimme vaarallisia väkivaltarikollisia.

"Oikeudenmukainen" ja "mahdollisimman lievä" tuomio olivat kovin lähellä toisiaan ja niitä erotti vain veteen piirretty viiva. Erityisesti vakavien väkivaltarikollisten kohdalla minun oli vaikea olla pyrkimättä mahdollisimman lievään tai jopa vapauttavaan tuomioon, koska asiakkaani toimivat siinä hyvänä kannustimena.

Toisinaan pysähdyin vuokrayksiöni peilin eteen (sen, joka oli edelleen ripustamatta seinälle) ja katselin olemustani. Naurahdin ajatukselle, etten ulkoisesti juurikaan erottunut asiakkaistani käräjäsalissa, paitsi että minä en kulkenut hupparissa ja peittänyt kasvojani valokuvaajilta. Joskus tutuksi tullut tuomari vitsailikin asialle ja kysyi:

- Kumpiko teistä olikaan syytetty ja mikä sitten on toisen henkilön rooli salissa?

Työtahti alkoi kiihtyä, kun asiakkaiden määrä kasvoi ja tapaukset muuttuivat monimutkaisemmiksi. Ukko-Vargberg auttoi minua, mutta silti jouduin opiskelemaan uusia lakipykäliä ja niiden soveltamista. Ajan kanssa opin aika ketteräksi hämmentämään käräjäistuntoja lakipykälillä, joita ei ehkä olisi suoraan sovellettu käsiteltävään rikokseen. Nautin siitä, kun sain vääntää syyttäjän kanssa kättä salissa.

Koska työni vei omaa aikaani niin paljon, en pystynyt itse tapaamaan Annia. Niinpä "ylimääräiset silmäni paikkakunnalla" saivat joskus jopa pienen maksun, kun pitivät silmällä naistani.

Apulaisteni ansiosta tiesin Annin käyvän töissä sairaalassa ja asuvan hienolla alueella, samassa osoitteessa Antti Koskisen kanssa. He asuttivat kaupunkinsa keskustassa olevaa kattohuoneistoa, mutta nyt he olivat alkaneet pysähdellä kävelylenkeillään kiinteistövälittäjien näyteikkunoiden kohdalla.

Itse seurasin lähinnä Annin Facebook-päivityksiä. Hän oli ihmetellyt, miten oli mahdollista, että koko kaupungissa ei ollut enää yhtään rauhallista ja siistiä aluetta. Joka puolella oli sytytettyjä roskiksia, kaatuneita postilaatikkotelineitä ja liikennemerkkejä, tuhottuja kukkapenkkejä ja pensaita.

- Voisiko joku suositella jotain rauhallista aluetta?

Mielenkiintoista oli miten, muutkin olivat panneet merkille samoja tapahtumia ja olivat huolestuneita lisääntyneestä levottomuudesta.

- Kukkapellon alue oli ennen rauhallista aluetta, mutta nyt täälläkin on poltettu roskiksia.

- Sama homma täällä Kuusistossa! Ei uskalla enää päästää lapsia leikkipuiston hiekalle, kun siellä hiekassa voi olla vaikka ja mitä!

Yleinen kiukku alkoi levitä sosiaalisessa mediassa.

Anni ja Antti näyttivät ratkaisevan tilanteen pysymällä kattohuoneistossaan kaupungin hälyn yläpuolella ja vaihtamalla auton halvempaan, keskiluokkaiseen farmari-Volvoon. Sen kyllä tulkitsin ennakoivan myös perheen perustamissuunnitelmia.

Välittämättä pitkistä työpäivistä ja pidentyvästä työmatkasta, aloin etsiä itsellenikin asuntoa samalta paikkakunnalta, jolla Annikin asui. En puhunut asiasta vielä mitään töissä, halusin varmistua tilanteesta itse. Uskoin vakaasti kaikkien pulmien ratkeavan suorittamalla ja järjestelemällä asioita.

- Lisää hiiliä pönttöön, kyllä se siitä.

Saisin asuntolainan helposti, koska minulla oli vakituinen työpaikka ja olin pystynyt säästämään käteistä vaadittavan summan. Osa käteisvaroistani tosin vaati edelleen pieniä järjestelyjä, "siirtoa pankista toiseen", mutta onneksi suurimman osan olin pystynyt säästämään päivän valoa kestävällä tavalla.

Anni oli enemmän ja enemmän mielessäni koko ajan. Toisinaan havahduin töiden ääreltä siihen, etten tiennyt, kauanko olin ollut muissa maailmoissa. Valitettavasti joskus päämies joutui tönäisemään minua kesken oikeusistunnonkin. Ukko-Vargberg saattoi kysyä, onko kaikki hyvin, mutta kuultuaan myöntelevän ynähdykseni ja työhön keskittyneen ilmeeni, hän antoi asian olla. Todellisuudessa olin keskittynyt aivan muuhun kuin työhöni. Edessäni oli todennäköisimmin Annin Facebook-seinä tai jotain muuta yhtä ammatillista.

Omalle Facebook-seinälleni olin laittanut näkyvästi esille etsiväni omistusasuntoa. Pyysin ihmisiä kommentoimaan ja kertomaan asuinalueiden hyvistä puolista ja mahdollisista asuntotärpeistä. Totesin Annin naapuruston olevan minulle liian kallis. Joutuisin säännöllisistä tuloistani huolimatta tyytymään keskiluokkaisempaan asuntoon.

Osa 18 (24.7.2024)

Vihdoin kesäloma saapui. Olin totaalisesti loman tarpeessa. Olin joutunut opiskelemaan työssäni jatkuvasti uutta ja lisäksi työpäivät venyivät pitkiksi. Toisinaan jouduin kamppailemaan omien arvojeni kanssa, kun tiesin päämiehen tehneen murhan ja jouduin perustelemaan sitä pikaistuksissa tehdyksi tapoksi. Tai aivan vahingoksi, asiakkaastani riippuen. Opin löytämään laista porsaanreikiä ja tunkemaan asiakkaani niistä läpi. Pikkurikollisten, ja joidenkin isompienkin, joukossa maineeni kasvoi ja minua kutsuttiin velhoksi tai taikuriksi. Täytyy myöntää, että kun syyttäjät toisinaan kysyivät, miten nukuin yöni, vastaus oli huonosti. En minä sitä tietenkään kenellekään ääneen sanonut, mutta tosiasiassa huono omatunto kyllä tahrasi tyynyliinaani. Väsymys oli alkanut näkyä roikkuvina silmänalusina ja pienentyvänä lihasmassana, kun en enää jaksanut käydä yhtä innokkaasti salilla.

* * *

Anni oli hankkinut liput hyvissä ajoin, jotta hän ja Antti pääsisivät osallistumaan oman paikkakunnan kesäfestareille. Esiintyjien joukossa oli heidän yhteinen suosikkinsa Jenni Vartiainen ja luvassa oli myös Jipun ja Samuli Edelmannin duetto Jos sä tahdot niin. Tällaista tilaisuutta ei voisi ohittaa. He kävivät kovin harvoin yhdessä enää missään. Elämä oli alkanut vakiintua uomilleen. Seuraava elämänvaihe olisi lapset ja naimisiinmeno. Järjestyksellä ei ollut väliä, eikä kummallakaan kiirettä. Molemmat halusivat edetä urallaan, joten lapsilla ei ollut kiirettä. Ja tosiasiassa Anni ei ollut edes varma, haluaisiko valvoa öitään yösyöttöjen ja kakkavaippojen takia.

* * *

Olin kiinnittänyt huomiota naapuripaikkakunnan festareihin ja siellä oleviin esiintyjiin. Musiikkitarjonta näytti hyvältä ja tapahtuma muutenkin mielenkiintoiselta. Ostin siis koko viikonlopun rannekkeen ja varmistin ukko-Vargbergilta, että voisin pitää kolmen päivän vapaan. Ehkä pitäisin neljännenkin, jos bilettäminen väsyttäisi tottumatonta oikein kovasti.

- Olet ansainnut lomasi, pidä koko viikko. Ei siinä ajassa maailma ehdi kaatua.

Eikä minulla ollutkaan oikeusistuntoja seuraavien kahden viikon aikana, voisin todellakin ottaa hiukan rennommin ja keskittyä Anniin. Anni olisi varmasti festareilla. Ukko lupasi hoitaa harvat asiakastapaamiset. Ruuhkaa tulisi vasta kesälomakauden jälkeen, kun monet ihmiset tajusivat yhteisen loman aikana olevansa naimisissa väärän puolison kanssa. Syksyllä tehtiin ahkerasti avioerohakemuksia ja omaisuuden jakoja tai erotteluja.

Kesäfestariviikonloppu tuli nopeasti. Painoin perjantaina läppärin kannen kiinni jo puolilta päivin, kun olin ensin laittanut sähköpostiin automaattivastaukset poissaolosta. Sitten kävin kotona vaihtamassa vähän rennommat vaatteet ja kiinnitin itse huomiota lihasten pienentymiseen. Kaikki t-paitani ja farkkuni olivat löystyneet. Päätin ostaa uuden paidan festareilta heti samana päivänä, mutta päätin treenata itseni takaisin entisiin vaatteisiini. Annin vuoksi minun piti edes yrittää. Sami saisi auttaa kokonaisvaltaisen treenisuunnitelman laatimisessa.

Kävelin festareilla ympyrää ja musiikki oikeastaan vai soi taustalla. Etsin Annia. En ollut itse nähnyt häntä aikoihin muutoin kuin Facebook-kuvissa, joten olin hiukan epävarma tunnistaisinko hänet. Moni nainen näyttikin häneltä, kunnes lauantaina olin varma. Anni näytti häikäisevältä, hän sai auringon näyttämään hiipuvalta taskulampulta rinnallaan. Hän oli pukeutunut rennosti ja trendikkäästi, kuten aina. Sitä ei tarvinnut epäilläkään. Tuijotin häntä viistosti takaa, kunnes joku tönäisi minua ja murahti tukkivani kulkureitin. Silloin huomasin miehen, jonka käsipuolessa Anni roikkui.

- Pahuksen tärkeilijä, tuhahdin puoliääneen.

Kuljin koko lauantain heidän perässään, hengailin kuuntelemassa samoja artisteja kuin aiemminkin. Siinä missä Annin olemus pakotti minut suojaamaan silmäni häikäistymiseltä, Antti ankeutti tunnelmaa.

- Päivänsäde ja menninkäinen, ajattelin.

Heitä ei ollut tarkoitettu yhteen. Anni oli minun naiseni. Jonain päivänä olisimme yhdessä.

* * *

Anni ja Antti hakeutuivat juomamyyntitiskille. Antti huomasi kadottaneensa lompakkonsa, joten Anni joutui maksamaan juomat. He kävelivät juomiensa kanssa festarialueen portin vieressä olevalle löytötavarapisteelle, jossa Antti antoi yhteystietonsa siltä varalta, että joku toisi lompakon sinne. Hän soitti saman tien pankin palvelunumeroon ja sulki luottokorttinsa, vaikka olikin varma, ettei kukaan ollut saanut hänen pin-numeroaan, jolloin kortti olisi varsin hyödytön.

* * *

Anni ei lähtenyt festareille enää kolmantena päivänä. Ilmeisesti heillä oli ollut liput vain yhdeksi päiväksi. Niinpä minäkään en mennyt festareille enää, vaan käytin päivän tarkistamalla asunnonvälittäjien ikkunoiden tarjonnan. Löysin yhden budjettiini sopivan, jolla sattui olemaan näyttö samana päivänä. Se ei ollut parhaalla mahdollisella alueella, eikä todellakaan ylempää keskiluokkaa, mutta sen piti nyt kelvata. Aikanaan pystyisin varmasti siirtymään lähemmäs keskustaa. Jostain oli aloitettava.

Mennessäni asuntonäyttöön, siirsin välittäjän ovikyltin ala-aulan portaiden alle. En tarvinnut kilpailijoita. Välittäjä esitteli minulle asuntoa ja ihmetteli, miten vähän se kiinnosti.

- Yleensä ensinäytöissä on enemmän väkeä, varsinkin tällä alueella. Tämän asunnon olisi luullut kiinnostavan.

Tein nopean ratkaisun ja tein ostotarjouksen. Asunto oli hyvien liikenneyhteyksien varrella, voisin helposti kulkea töihin junalla tai autolla.

- Ei tarvita kuin yksi innokas ostaja, sanoin.

Seuraavana päivänä olin yhteydessä pankkiin ja sanoin jättäneeni lainaehdollisen tarjouksen asunnosta. Laina järjestyi helposti, kuten olin arvellutkin, joten soitin välittäjälle ja sovimme kaupantekopäivästä. Parin viikon päästä olisin asunnonomistaja ja siirtynyt askelen lähemmäs Annin yhteiskuntaluokkaa.

Osa 19 (25.7.2024)

Muutettuani uudelle paikkakunnalle, sovimme toimistolla, että voisin tehdä osan viikosta töitä kotoa käsin matkustamatta toimistolle. Olimme jo saaneet siirrettyä paljon aineistosta sähköiseen muotoon, eikä jatkuva toimistolla oleminen ollut enää välttämätöntä. Jouduin kuitenkin oikeusistuntojen aikataulujen vuoksi melko paljon matkustamaan, joten käytännössä etätyöpäivät olivat melko vähäisiä.

Selvitin ensimmäiseksi, millä salilla Annin kävi jumpillaan. Valitettavasti hän oli alkanut käydä vain naisille suunnatulla salilla, joten en voinut rekisteröityä samalle salille itse. Niinpä hankin oman jäsenyyteni hänen työmatkansa varrella olevalle salille. Se ei ollut kätevin oman liikkumiseni kannalta, mutta rakkauden eteen on tehtävä uhrauksia.

Anni oli postannut Facebookiin kuvia festareilta. Yksi selfie oli erinomaisen mainio. Siinä minä olin sattumalta hänen takanaan ja tulosteesta Antti oli helppo leikata pois. Suurensin kuvan ja laitoin sen uuden kaksioni seinälle tietokonenäytön viereen. Facebook-postaukseen laitoin kommentin: "Hyvä kuva meistä" ja nauruemoji.

Vihdoinkin Anni hyväksyi kaveripyyntöni. Hän laittoi minulle myös viestin Messengerissä ja kysyi kuulumisiani. Edellisestä kerrasta on kuulemma liikaa aikaa, hän viestitti. Murheekseni huomasin, ettei hän ollutkaan minun elämänvaiheistani tietoinen, joten jouduin päivittämään hänelle omat kuulumiseni. Toki minäkin halusin kuulla hänestä paljon tarkemmin kuin mitä jo tiesin. Yöuneni huononivat entisestään, kun tajusin yhteyden muodostuneen minun ja Annin välille. Olin niin onnellinen, että olisin voinut juosta koko matkan hänen luokseen ja suudella häntä.

Mutta Antista pitäisi päästä eroon ensin.

* * *

Antin lompakkoa ei ollut löytynyt, mutta hänelle alkoi tulla kummallisia laskuja erilaisista ostoista. Pankkikorttia ei kuitenkaan ollut käytetty, senhän hän oli kuolettanut heti huomattuaan lompakon kadonneen.

Samaan aikaan Annin nimellä alkoi tulla lähetyksiä. Osa piti hakea postista, osa tuotiin kotiovelle asti. Antin saamat laskut ja Annin saamat toimitukset täsmäsivät yhteen.

Antti alkoi sättiä Annia holtittomasta ostelusta. Vaikka heillä oli varaa siihen, olisi kuitenkin hyvä keskustella ostoksista etukäteen.

- Mikset sinä itse maksa ostoksiasi? Kyllä sinun palkkasi noihin riittää! Antti karjui niin, että se kuului rappukäytävään asti.

* * * *

Hankin uuden auton itselleni. Farmari-Volvo tuntui hyvältä ratkaisulta, koska ajoin pitkiä matkoja työni vuoksi. Toisinaan kyllä matkustin junalla, jos työpäivä oli riittävän väljä alku- ja loppupäistään.

Lisääntynyt matkustaminen ja pidentyneet työpäivät alkoivat uuvuttaa minua. En enää jaksanut käydä salilla ollenkaan, enkä saanut juurikaan nukuttua. Öisin päässäni pyöri sekavia ajatuksia, joissa yhdistyivät järjettömällä tavalla oikeusistunnot, Anni ja pikkurikolliset.

Hakeuduin lääkärille, joka määräsi minut heti kahden viikon sairauslomalle, jota tietysti vastustelin työkiireisiin vedoten. Lääkäri onnistui vakuuttamaan minut huolestuttavan tilanteeni jatkuneen jo aivan liian kauan. Jos en haluaisi kuolla, minun pitäisi nyt levätä ja irrottautua stressaavista tekijöistä.

Ukko-Vargberg oli pahoillaan kuullessaan terveydestäni, mutta sanoi lääkärin olevan oikeassa. Hän kertoi itsekin innostuneensa työstään liikaa joskus nuorempana, ja siksi päätyneensä pysymään pois oikeussaleista. Ukkeli piti sellaisen "mitäs minä sanoin"-puheenvuoron, mutta ei kuitenkaan ollut koskaan varoittanut minua.

- Jokaisen pitää hakea omat rajansa, hän sanoi. Sinä olet ylittänyt omasi.

Kahden viikon sairauslomaa seurasi toinen, jonka jälkeen se jatkui vielä kuukaudella. Vasta, kun sairauslomaa oli jatkettu toisen kerran, aloin ymmärtää, etten voisi tehdä töitä edes vähän. Sen sijaan aloin käydä kuntosalilla ja palauttaa itseäni Annin hyväksymään kuntoon.

Osa 20 (26.7.2024)

Oltuani sairauslomalla yhteensä viisi viikkoa ja syötyäni erilaisia lääkkeitä, joiden piti auttaa minua nukkumaan ja toipumaan masennuksestani, olin keskittänyt kaikki jäljellä olevat voimavarani Anniin. Kävin kuntosalilla Samin ohjaamana, mutta treenejä tein kaksinkertaisen määrän. Sami ei tiennyt näistä kaikista. Lääkärin kirjoittamien lääkkeiden lisäksi käytin Samin suosittelemia ravintolisiä, niiden joukossa oli varmaankin myös steroideja. Olivat ne sen verran kalliita.

En ollut muuttaessani tuonut asuntooni kuin välttämättömät kalusteet: ison peilini, sängyn ja tietokonepöydän. Muut yksiöni huonekalut olin hävittänyt, koska aika oli jo purrut niihin hampaansa liian tiukasti, eikä niillä ollut mitään arvoa enää. Sisustin asuntoni odottaen Annin joskus muuttavan minun luokseni. Muistelin hänen sisustusmakuaan vuosien takaa, kun olimme seurustelleet. Lisäksi katsoin tarkasti hänen Facebookiin postaamansa kuvat.

Seinien maalaamiseen käytin valokuvissa näkyviä värejä. Annin sisustusmaku oli kallis, mutta löysin vastaavia huonekaluja ja kuoseja IKEA:sta halvemmalla. Naapurit ihmettelivät jatkuvaa naputusta ja paukutusta, kunnes näkivät minut viemässä isoja pakkauspahveja roskikseen säännöllisesti.

- Sinullahan on IKEA-palapelien maraton menossa, joku nauroi roskakatoksella.

Kun en ollut aivan varma, mikä olisi oikea ratkaisu sisustuksen suhteen, laitoin vaihtoehdot Facebook-postaukseen ja kysyin kavereiltani. Nyt kun olimme Annin kanssa Facebook-ystäviä, myös hän vastasi oman makunsa mukaisesti. Ja sitä minä tietysti noudatin.

Asunnon sisustamiseen meni kaikkiaan kolme viikkoa. Sairaslomani jatkui edelleen, joten minulla ei ollut kiirettä. Olin asuntolainahakemuksen yhteydessä ymmärtänyt sisällyttää siihen remonttilainaa, joten minun ei tarvinnut murehtia tulojen riittävyydestä.

Kun vihdoin olin saanut asuntoni valmiiksi, katselin sitä tyytyväisenä. Enää sieltä puuttui vain yksi asia, Anni.

Kiertelin kultasepän liikkeitä etsimässä oikeaa sormusta. Sormuksen pitäisi olla naiselleni sopiva. Tietenkään en tiennyt Annin nimettömän sormen kokoa, mutta tarkoitinkin aitoa timanttia ja sormuksen siroa kauneutta. Kerta toisensa jälkeen, saatuani esittelyn timanttisormuksista lähdin huokaisten ja pettyneenä ulos liikkeestä. Minulla ei ollut varaa parhaaseen mahdolliseen sormukseen. Vanha ahdistuksen tunne, joka oli sekalaisen lääkitykseni ansiosta pysynyt poissa, hyökkäsi kimppuuni, enkä tiennyt, miten tämän tilanteen ratkaisisin.

Itkuisena selasin postiluukusta tulleita mainoksia. Kyyneleet pysähtyivät, kun huomasin muiden joukossa panttilainaamon myyntimainoksen. En ollut tajunnut, että panttilainaamosta voisi myös ostaa koruja. Mutta tietenkin, niinhän sen bisneksen täytyi toimia. Jos ihmisillä ei ollut varaa lunastaa korujaan takaisin, niin siinä vaiheessa ne tietysti laitettiin myyntiin. Nappasin takin ja juoksin panttilainaamolle.

Panttilainaamon sormustarjonta oli kaiken kirjavaa, mutta kun sanoin etsiväni kauneinta sormusta maailman kauneimmalle naiselle, myyjä ymmärsi tilanteeni. Hän poimi valikoimasta juuri oikeita sormuksia ja lopulta löysin sen, mitä etsin. Se ei ollut Black Label-sormus, mutta hyvin kaunis Red Label, joka mahtui budjettiini ja sillä oli lisäksi melko kulumaton Tillanderin alkuperäisrasia mukana. Ystävällinen myyjä laittoi sormuksen samettirasiaansa ja sitoi sen kauniilla silkkinauhalla kiinni.

Maksoin ostokseni ja lähdin kukkakauppaan. En aikonut odottaa enää turhaan. Jouduin valitettavasti tilaamaan liljat kotiini, koska juuri punavalkoisia ei automaattisesti ollut kukkakaupassa. Niiden luvattiin saapuvan parissa päivässä.

Odottaessani kaivoin juhlavimman pukuni esille ja valitsin paitaan sopivan kravatin. Sovitin pukua ja totesin sen olevan väljä, mutta kelpaava. Puku jäi roikkumaan eteiseen kunnes kukat saapuivat.

Kukat saapuivat kolmessa päivässä. Puin puvun päälleni, tarkistin ulkoasuni peilistä, laitoin sormusrasian turvallisesti povitaskuuni ja otin kukat. Ajoin autolla Annin osoitteeseen. Oven takana suoristin kravattini ja soitin ovikelloa. Kiireissäni nappasin povitaskusta sormusrasian juuri ennen kuin ovi aukesi. Antti katsoi minua hämmästyneen näköisenä.

- Öö.. sopersin. Taisin tulla väärään osoitteeseen.

Tunsin punan nousevan kasvoilleni ja juoksin portaat kaksi askelmaa kerrallaan alas. Kaivoin tärisevin käsin auton avaimet taskustani enkä meinannut saada ovea auki. Kiireessä taitoin liljat auton oven väliin. Onneksi en kuitenkaan hukannut sormusta.

Kotoa soitin kukkakauppaan ja pyysin tilaamaan uudet kukat.

- Uusi yritys, päätin.

Uusien kukkien saavuttua suunnitelmani oli valmis.

Pysäköin autoni siten, että saatoin nähdä Annin porraskäytävästä kulkevat ihmiset. Odotin oikeaa hetkeä. Jossain vaiheessa Anni olisi asunnossa yksin. Jouduin odottamaan aika kauan. Ensin Anni tuli yksin ulos, sitten hän meni uudelleen sisälle. Seuraavaksi he lähtivät Antin kanssa yhdessä lenkille ja palasivat. Lopulta Antti lähti yksin ulos ja tiesin Annin olevan asunnossaan yksin.

Tarkistin pukuni ja suoristin kravattini. Otin kukat autosta ja kaivoin sormusrasian valmiiksi esille. Menin Annin oven taakse ja soitin ovikelloa. Kun ovi aukesi, työnsin hämmentyneelle Annille kukat käteen ja polvistuin. Avasin sormusrasian ja ojensin sitä Annille.

- Anni-rakkaani. Tuletko vaimokseni?

Osa 21 (29.7.2024)

Anni veti nopeasti oven kiinni edessäni. Jäin hölmistyneenä polvilleni ennen kuin tajusin, mitä tapahtui.

- Anni, minä rakastan sinua, huusin niin, että rappukäytävässä raikui. Anni!

Avasin postiluukun ja huusin asuntoon sisälle, miten en voinut elää ilman Annia ja miten voisin tehdä hänet paljon onnellisemmaksi kuin se mitään sanomaton taliaivo, jonka kanssa hän asui.

Postiluukun kautta kerroin Annille, miten olin valmistanut itseäni häntä varten. Olin käyttänyt vuosia opiskeluun , hankkinut hyvän ammatin, jotta ansaitsin mukavasti rahaa. Pystyisin elättämään hänet, eikä hänen tarvitsisi tinkiä mistään. Kerroin käyneeni kuntosalilla, että olisin enemmän hänen makuunsa. Ja olin ostanut hänelle asunnon, jonka olin sisustanut häntä varten.

- Vain sinua varten, Anni.

Hetken hiljaisuuden jälkeen näin, että Anni katsoi ovisilmästä. Hengitin hetken ja kuulin kuinka hän pyöräytti lukon auki.

- Anni…

Mutta Anni ei avannut suostuakseen kosintaani tai halatakseen. Hän vain työnsi kukat oven raosta ja veti oven nopeasti kiinni.

- Anni! Minä tarvitsen sinua!

Naapurihuoneiston ovi raottui ja sieltä kurkisti keski-ikäinen mies.

- Onko täällä kaikki hyvin?

Huitaisin miehelle ja huusin Annille

- Anni, jutellaan. Meillä on paljon puhuttavaa. Minulla on ikävä sinua.

- Minä soitan poliisit, Anni huusi vastaan.

Mutta Anni ei ehtinyt soittaa poliiseja. Ilmeisesti naapurin mies oli ehtinyt tehdä sen ensin. Poliisipartio nousi kerrokseen hissillä, kun toinen kaksikko varmisti porraskäytävän alapäätä.

- Anni, mitä minä voin vielä tehdä? huusin samalla, kun yksi poliiseista nappasi minut hallintaan.

Poliisit pakottivat minut rauhoittumaan ja veivät minut ulos. He katsoivat paremmaksi viedä minut asemalle puhutettavaksi kuin jättää minut autolleni ja menemään kotiini. He eivät uskoneet minun menevän kotiin. Ja olivat luultavasti oikeassa.

Matkalla poliisilaitokselle aloin itkeä, eikä itkusta tullut loppua. Poliisit työnsivät minut kuulusteluhuoneeseen yksinäni ja toivat pöydälle kupin kahvia.

- Rauhoituhan nyt ensin. Jutellaan sitten.

Mutta itkuni ei loppunut. Kun joku poliiseista seuraavan kerran tuli huoneeseen, istuin kyyryssä nurkassa ja hytkyin kädet kasvoillani. Kyyneleet olivat jo loppuneet, mutta itku sai edelleen hartiani nykimään kuin sairauskohtauksessa.

- Oletko sinä kunnossa, kysyi poliisi.

Vastaukseni oli pelkkää hikan kaltaista äännähtelyä, joten seuraavan kerran huoneeseen saapui ensihoitoyksikkö, joka vei minut mukaansa.

Minut vietiin suoraan mielenterveysyksikköön ja sain suonen sisäisesti rauhoittavaa lääkettä, koska en edelleenkään ollut puhunut mitään tai reagoinut mihinkään. Olin joutunut oman pääni sisälle vangiksi, eikä hoitohenkilökunta saanut minuun mitään yhteyttä.

Olin täysin tietämätön siitä, montako lääkäriä ja hoitajaa minua oli hoitamassa. Myöhemmin kuulin ensimmäisen lääkärin arvelleen minulla olevan akuutin stressireaktion, joten parasta oli antaa minulle rauhoittavaa lääkitystä ja pitää minut osastolla ainakin kaksi päivää, jonka jälkeen kanssani ehkä voisi keskustella jatkosta.

Lääkäri olikin oikeassa. Meni jopa kolme päivää ennen kuin ymmärsin olevani sairaalassa ja pystyin keskustelemaan hoitajan kanssa tilanteestani.

- Sormuksesi on tallessa ylihoitajalla, ystävällinen hoitaja kertoi.

Kun en muistanut, mistä sormuksesta hän puhui, hoitaja kertoi minulla olleen kauniin sormuksen, joka näytti kalliilta. Siihen oli kuulemma kaiverrettu "Elina 22.8.1998". Olin ymmälläni, en tuntenut ketään Elinaa ja hoitaja kertoi, ettei Elina varmaankaan ollut kihlattuni, koska vaikutin sen verran nuorelta.

- Ehkä hän on sinun äitisi?

- Ehkä.

Tuon keskustelun jälkeen meni vielä kaksi vuorokautta ennen kuin uskalsin jutella hoitajan kanssa uudelleen. Tuntematon Elina oli vallannut ajatukseni.

Osa 22 (30.7.2024)

Hoitaja tuli hakemaan minua psykiatrin vastaanotolle. Oli kuulemma aika tehdä minulle hoitosuunnitelma, kun akuutti tilanne oli nyt saatu vakiintumaan. Minulle oli tullut kummallisia vilunväristyskohtauksia ja välillä verenpaineeni laski nopeasti. Hoitaja oli selittänyt sellaisten sopivan vieroitusoireisiin ja minulta olikin useaan otteeseen kysytty tupakoinko tai käytinkö huumeita.

- En muista, en usko, oli vastaukseni.

Sen sijaan olin tyystin unohtanut lääke- ja ravintolisäkoktailini, jota olin saanut lääkäreiltä ja Samilta. Toistensa tietämättä tietysti. En myöskään ollut pystynyt auttamaan henkilöllisyyteni selvittämisessä, joten osastolta oli pyydetty poliisin apua. Poliisi oli ottanut yhteyttä Anniin, joka oli kertonut poliisille nimeni, mutta muuta hän ei oikein ollut osannut minusta kertoa.

Tieto henkilöllisyydestäni ei vielä ollut tavoittanut sairaalaa, kun minut työnnettiin pyörätuolilla psykiatrin työhuoneeseen.

- Sinä tulit! sanoin ensimmäiseksi, kun näin Annin kauniit kasvot.

Yritin nousta pyörätuolista, mutta voimani eivät riittäneet. Hoitaja kampesi minut takaisin pyörätuoliin ja psykiatri käski viedä minut takaisin osastolle.

- Se oli Anni! Anni on tullut! selitin innoissani hoitajalle.

Hoitaja auttoi minut takaisin sairaalavuoteeseeni. Ovelta hän katsoi minua hämmentyneenä ennen kuin poistui.

Myöhemmin hoitaja toi minulle uudet lääkkeet. Hän kertoi henkilöllisyyteni selvinneen ja siten he olivat pystyneet tarkistamaan lääkitykseni. Siihen lisättiin mielialaa tasaava lääkitys.

Uusi psykiatrini selitti, ettei Anni ollut katsonut voivansa jatkaa hoitavana lääkärinäni. Nyökkäsin, sillä ymmärsin itsekin ristiriidan rakkauden ja lääkehoidon välillä.

Tapasin psykiatrin kanssa aluksi päivittäin, sitten pari kolme kertaa viikossa. Näissä keskusteluissa hän kartoitti ongelmavyyhtiäni. Samalla oma muistini alkoi pikkuhiljaa palautella mieleeni kaikkea, mikä minut oli tuonut sairaalaan. Toipumiseni oli hidasta ja aloin syyttää siitä saamiani lääkkeitä. Olin vakuuttunut, että Antti Koskinen oli juoninut minut sairaalaan ja maksoi minun lääkitsemisestäni.

- Antti haluaa pitää minut pois tieltään! Hän tietää, että Anni rakastaa minua!

Kerroin psykiatrilleni olevani varma, että Anni ja minut oli tarkoitettu yhteen. Se on kirjoitettu tähtiin. Kerroin myös omistaneeni aikuisen elämäni Annille ja hänen tarpeilleen. Psykiatri kertoi käyneensä Annin kanssa ammatillista keskustelua tilanteestani. Lääkärien yhteinen näkemys oli, että pakkomielteeni oli syntynyt jo seurusteluaikana, eikä Annilla ollut mitään tietoa mitä minulle oli tapahtunut sen jälkeen. Olin kuulemma kosinnallani yllättänyt Annin täysin.

- Eikö hän muka ollut huomannut, että olin huolehtinut huonot miehet pois hänen elämästään? Sen yhden kieron lakimiehenkin, ja sen mersumiehen!

Aloin kiihtyä, joten psykiatri toimitti minut takaisin osastolleni ja pyysi hoitajaa antamaan minulle rauhoittavan ruiskeen.

Myöhemmin hoitaja toi minulle jonkun vanhan aikakauslehden ja mehukannun. Kiitin lehdestä ja näin sen kannessa tutut kasvot. Kerroin hoitajalle tavanneeni tuon julkisuuden hyvinvointivalmentajan salillani, kun olin asunut toisella paikkakunnalla.

- Silloin melkein kaikki oli melkein hyvin elämässäni.

Hoitajat vaihtuivat, mutta yleensä joku kolmesta tutuksi tulleesta hoitajasta oli aina paikalla. Yksi hoitajista erityisesti tuli minulle tutuksi, sillä hänellä tuntui olevan aikaa myös jutusteluun. Pidin hänestä. Keskustelimme Sofian kanssa maailman menosta, omasta elämästäni. Ja Annista, tietysti Annista. Aluksi olin kovin varovainen, koska arvelin hänen olevan Antin kätyri. Mutta Sofia tuntui uskottavalta, kun sanoi inhoavansa Anttia kuten minäkin, vaikka ei ollut koskaan tavannutkaan miestä. Jos joku ei voinut sietää Anttia, hän ei voi olla läpeensä paha ihminen.

Osa 23 (31.7.2023)

Hoitajani Sofia sai kuulla siitä, miten olimme tavanneet Annin kanssa. Siitä, miten rakkaus oli syttynyt heti ensi kohtaamisella. Kerroin hänelle siitä, miten Anni oli ollut epävarma rakkaudestaan ja halunnut seurustella muiden miesten kanssa ensin. Se oli minun mielestäni ollut aivan ymmärrettävää, koska en itse aivan vielä täyttänyt hänen standardiaan, ja olimme vielä niin nuoria ja kokemattomia. Toki Annin piti saada katsoa maailmaa ja olin halunnut antaa sen mahdollisuuden hänelle.

- Mutta nythän me olemme onnellisia yhdessä, Anni ja minä. Meillä on täydellinen, Annin haluamalla tavalla sisustettu oma asunto.

Olin kosinut Annia polvillani ja antanut hänelle kalliin Tillanderin timanttisormuksen.

Pian naimisiinmenomme jälkeen meille syntyi lapsia. Ensin pieni ihana poika, jonka nimi on Mikael. Hän on aivan minun näköiseni, mutta hänellä on Annin ihanat silmät. Mikaelin ei tarvitse koskaan mennä hampurilaisravintolaan töihin, siitä aion pitää huolen. En koskaan voisi suuttua hänelle niin pahasti, että hän päättäisi muuttaa pois kotoa.

Kun Mikael opetteli kävelemään, meille syntyi toinen lapsi. Niin kaunista tyttöä en ole koskaan nähnyt!

- Paitsi Annin tietysti!

Tyttö sai nimekseen Annina ja kun hän oli hellän äitinsä sylissä imetettävänä, tunsin halkeavani onnesta. En voi kuvitellakaan suurempaa tunnetta.

Hoitaja kuunteli kärsivällisesti, kun kerroin, mitä kaikkea olemme tehneet yhdessä lasten kanssa. Epäröin hiukan, kun hän kysyi minkä ikäisiä lapset ovat nyt.

- En ole aivan varma. Ehkä yhdeksän- ja seitsemänvuotiaita. Luulen.

- Kouluikäisiä siis, Sofia varmisti.

- Niin juuri, alakoulussa molemmat.

* * *

Vanhempani olivat saaneet kuulla minun joutuneen sairaalaan. Heille muodostui pian rutiiniksi tulla kaksi kertaa viikossa käymään, vaikka emme vuosiin olleet juurikaan yhteydessä. Äiti oli ottanut huolekseen hoitaa asuntoni myymisen ja asuntolainan takaisinmaksun. Hän joutui tekemään sen kaiken minun selkäni takana, koska en halunnut myydä perheeni kotia.

- Pitäähän Annilla ja lapsilla olla jokin paikka, missä asua.

Kerran isäni hermostui ja kysyi tiukkaan sävyyn:

- Missä se sinun perheesi sitten on, kun ei heitä ole koskaan missään nähty?

Äitini yritti rauhoitella isääni, joka poistuikin sairaalahuoneesta. Hän sanoi menevänsä tupakalle ja odottavansa ulkona.

- Isä pelotti heidät pois, sanoin äidille.

- Kenet?

- Annin ja lapset. He olivat tässä huoneessa hetki sitten, mutta he säikähtivät ja lähtivät.

* * * *

Jouduin olemaan sairaalassa monta kuukautta.

Päästyäni sairaalasta pidin hiukan lomaa ennen kuin menin takaisin ukko-Vargbergin toimistoon töihin. Päätimme yksissä tuumin pysyä jatkossa pelkissä sopimusasioissa ja perunkirjoituksissa, kuten herra Vargberg oli todennut hyväksi. Sairaala-aikani oli karkottanut pikkurikolliset asiakaskunnasta.

Anni oli hakenut minulle lähestymiskieltoa, joten hankin vuokrakolmion läheltä toimistoa. Toiseen makuuhuoneeseen sijoitin kerrossängyn ja koulupöydät Mikaelille ja Anniinalle.

Tähän mennessä olen ymmärtänyt, ettei heistä pidä puhua ihmisten kanssa. Siitä seuraa vain ikäviä katseita. Lähikaupan ystävälliselle myyjälle olen kertonut olevani yksinhuoltajaisä, koska lasten äiti käänsi heille selkänsä. Pakastimeni on täynnä jäätelöä, koska ostan sitä heille paketin joka perjantai. Joskus minun on pakko ostaa tarjousvanukkaita, koska myyjä arvelee lasteni pitävän niistä. En voi olla erimieltä, varmasti he pitävät niistä.

Äitini käy säännöllisesti kylässä ja hän on ainoa ihminen, jonka päästän lasten huoneeseen. Pitäähän lasten saada leikkiä isoäidin kanssa. Äiti viipyy huoneessa usein hetken ja minusta kuulostaa siltä, kuin hän itkisi ilosta. Ulos tullessaan hän pyyhkii silmäkulmiaan ja nenäänsä. Sitten juomme yhdessä kahvit ennen kuin hän lähtee.

- Muistathan ottaa lääkkeesi, äiti huolehtii lähtiessään.

Loppu.

Kiitos lukemisesta. Annathan minulle palautteen lahjan, kiitos. Pääset palautelomakkeelle tästä.