Kartanon kätköissä

Kesänovelli 2023, joka on ensimmäisen kerran julkaistu Facebookissa Miian kesänovelli -sivulla. Tässä julkaistaan uudistettu versio, jossa on korjattu epäjohdonmukaisuuksia.

Osa 1. TOM

Hän oli pukenut ylleen kahvin värisen kesäpukunsa ja siihen sopivan hatun. Kravatti, taskuliina ja nahkakengät olivat keskenään samaa tumman ruskeaa sävyä. Mies nojasi selkänsä porttikongin seinään ja lepuutti toista jalkaansa koukussa. Oikeassa kädessä oli piippu, vasen oli rennosti avoimen takinliepeen alta taskussa.

- Älä venytä niitä taskuja! Tom muisti äidin toruneen, kun hän oli rippipuvussaan seisonut kirkon pihalla kädet taskussa. Hän hymähti ajatukselle ja puhalsi savurenkaan eteensä. Rengas pyöri ja kasvoi edetessään, Tom puhalsi uuden ja seurasi kiehkuroita katseellaan.

Piipun pohja kumahti kevyesti seinää vasten ja sen savuava sisältö tippui maahan. Hän vilkaisi taskukelloaan, jonka kansi oli kadonnut ja lasi kulunut: viittä yli puolen päivän:

- Myöhässä, hän totesi ja jatkoi nojailuaan.

Oli ihan ymmärrettävää, että hänen annettiin odottaa. Hän oli vielä melko uudessa palvelusuhteessa, ja herrojen oli oikeus odotuttaa itseään.

Ohi ajavien valjakoiden kaviot kopisivat nupukivillä, mutta liikennettä oli vähän. Satunnaiset jalankulkijat kävelivät hänen ohitseen päätään kääntämättä. Askelten äänet kaikuivat kongin kivisistä seinistä. Pihan puolelta kuului, kuinka parvekkeen ovi vedettiin kiinni voimakkaalla nykäisyllä. Syvässä porttikongissa oli melkein pimeää.

Katetut vaunut pysähtyivät kadun vastakkaiselle puolelle. Mustaan pukuun pukeutunut mies heilautti tottuneesti ohjakset ohjaustangon ympärille ja laskeutui kadulle. Hevosmies vinkkasi Tomin tulemaan luokseen ja avasi hytin oven Tomin ylittäessä katua.

Tom istui ylelliselle nahkapenkille. Ajuri loikkasi mitään sanomatta takaisin kuskipukille ja vaunut nytkähtivät liikkeelle. Nupukivet heiluttivat kyytiläistä epämukavasti.

Tomin vieressä penkillä oli komea kukkalaite. Valkoiset kukat hän tunnisti ruusuiksi, sinisetkin olivat kauniita, mutta niiden nimeä hän ei tiennyt.

- Onko nuo ne kukat? Tom kysyi kuskilta heidän välissään olevan luukun kautta.

Tom ei saanut vastausta, joten hän käänsi katseensa ikkunasta ulos. Miesten välillä oli Kiinan muurin kokoinen hiljaisuus.

Vaunut kääntyivät kiveämättömälle pihatielle komeiden portinpylväiden välistä. Suuret tammet varjostivat pihaa, niiden alla hoidettu nurmikko oli virheetön. Sora ropisi pyörien alla, kun valjakko kaarsi kääntöpaikan ympäri ja pysähtyi turvat kohti tulosuuntaa. Tom yritti turhaan avata oven itselleen.

Kuski laskeutui alas, otti kukkalaitteen ja piti matkustajalle vastakkaisen puolen ovea auki. Tom liu'utti itsensä penkkiä pitkin oviaukkoon ja hypähti alas.

- Kiitos, Tom sanoi ja oikoi pukuaan.

Ajuri työnsi kukkalaitteen kyytiläisen syliin ja nousi kuskipukille suutaan avaamatta. Tom katsoi hetken vaunujen perään.

Ottamatta vielä askeltakaan hän käänsi katseensa kartanoon ja tutki sitä katseellaan. Jyhkeän kolmekerroksisen kivirakennuksen nurkat ja ikkunanpielet olivat valkoiset. Korkeat ikkunat kiilsivät, taivaan pilvet heijastuivat niistä. Kiviportaat johtivat tyylikkäiden pilarien välissä olevalle pariovelle. Pilarit kannattelivat yläpuolellaan parveketta, jonka kaiteen pylväissä jatkui sama ylväs tyyli kuin alapuolen pilareissa.

Koko seutu oli aivan hiljainen. Hän kiersi nurmikkoa pitkin kartanon toiselle puolelle. Takapiha oli avaraa nurmikenttää, jonka yli avautui huikean kaunis näkymä järvelle. Auringon valo kimmelsi aalloilla.

Talvipuutarha oli perustettu rakennuksen tyyliin ja kauttaaltaan lasitettu. Sen ovelle johti muutaman askelman portaat, mutta Tom jatkoi talon kiertämistä. Palvelusväen vaatimaton ovi oli talon päädyssä eikä sitä voinut nähdä pihatieltä tai kääntöpaikalta. Sieltä johti kapeampi tie ulos tontin sivulta.

Tom nousi portaat ovelle, ympärilleen vilkuillen hän työnsi kätensä kukkavihkon sisälle ja veti sieltä pienen metalliesineen.

Avaimen sopi oven lukkoon. Tom kiersi sitä ja pysähtyi kuuntelemaan. Hiljaista.

Osa 2. Tehtävä

Tom astui sisälle palvelusväen eteiseen ja sulki oven hiljaa perässään. Hän pidätti hengitystään ja kuunteli päätään käännellen talon ääniä. Talossa oli onneksi hiljaista. Tom laittoi käsiinsä valkoiset puuvillakäsineet. Jälkiä ei saanut jättää.

Keittiö oli tyhjä ja siivottu huolellisesti ennen lomakauden alkua. Kaikki keittiövälineet olivat siististi paikoillaan ja puhtaat käsipyyhkeet roikkuivat niille sijoilleen aseteltuina tangollaan. Talousmamsellin kamarin ovi oli raollaan, mutta sinnekään ei ollut vielä palattu, kesä ei ollut aivan vielä täällä.

Tom tarttui ruokasalin ovenkahvaan ja painoi sitä varovasti. Ovi aukesi äänettömästi ja eteen aukeni huone, jonka kalusteet oli peitelty valkoisilla liinoilla. Matot oli rullattu seinien vierustoille ja miehen pehmeät askeleet kuuluivat hiljaisina hänen omiin korviinsa. Hän käveli avoimista pariovista edelleen salonkiin. Näkymää talvipuutarhaan ja nurmikentän yli järvelle olisi voinut jäädä tuijottamaan pidemmäksikin aikaa, mutta Tomilla oli tehtävä hoidettavanaan.

Salongin katosta roikkui näyttävä kristallikruunu, muut kalusteet oli täälläkin peitelty valkoisilla liinakankailla. Suuren huoneen keskeisenä elementtinä oli flyygeli. Tom nosti pölyttämättä sen päällä olleen kankaan pois. Laskostettuaan kankaan siististi pakaksi, hän laski sen nojatuolille.

Lämpimän ruskean piano pinta kiilsi auringon valossa. Mies nosti Steinway & Sonsin Model D:n kannen auki ja tuki sen asentoonsa. Hän katsoi kaunista soitinta ihaillen ja nosti koskettimien kannen ylös. Tällaisella hän oli viimeksi soittanut teatterissa. Hän istui tuolin päällä olevalle kankaalle ja laski hellästi sormensa koskettimille.

- Melkein vireessä.

Hän aloitti ulkomuistista suosikkikappaleensa soittamista, mutta lopetti nopeasti. Epävireys haittasi hänen nautintoaan ja sai hänet säälimään kallista soitinta. Millainen väki päästi arvosoittimen tällaiseen kuntoon? Hän nousi tuolilta ja poisti myös sen suojakankaan.

Tom laski kukkalaitteen pianon tuolille. Pöytäliinalle jäi pari vihreää lehteä ja ryppyjä. Hän pyyhkäisi rypyt suoraan ja nyppi lehdet mukaansa. Pariovilta hän vilkaisi vielä taakseen; asetelma oli juuri sellainen kuin pitikin. Jyhkeä kaappikello näytti samaa pysähtynyttä aikaa kuin Tomin tullessa huoneeseen.

Eteisaulasta yläkertaan johti kauniisti muotoillut, loivasti kiertävät portaat. Tom kävisi yläkerrassa, jos kartanonherran työhuoneen ovi olisi lukossa. Turhaa liikkumista talossa pitäisi välttää. Työhuoneen ovi narahti hiukan auetessaan, muutoin rakennuksessa oli aivan hiljaista.

Massiivinen kirjoituspöytä ja sen takana oleva tuoli olisivat kilpailleet nukkuvan työhuoneen hallinnasta, jos niitä ei olisi piilotettu kankaiden alle. Vaaleanvihreä uuni vei voiton kiiltävillä kaakeleillaan. Arjen palattua tilanne olisi toinen.

Tom katseli ympärilleen. Kattoon asti ulottuvan kirjahyllyn lasiovien takana oli lukemattomia kirjoja. Kaikki hyllyt oli täytetty täsmällisesti: yhtään rakoa ei ollut, yhtään kirjaa ei maannut toisten päällä.

Kirjoituspöydän suojakangas muotoili pöydällä olevia esineitä. Tom nosti liinan helmaa ja kurkisti pöydälle. Kuten hän oli ennakkoon arvellutkin, pöydällä oli kirjoitusvälineet: kaksi mustekynää ja mustepullo sekä kuivaustela paikoillaan koristeellisessa pöytätelineessään. Sarjaan kuuluva hopeinen paperiveitsi oli omassa kourussaan.

Tom otti paperiveitsen ja pudotti sen kahva edellä povitaskuunsa. Hän asetteli suojaliinan takaisin paikalleen ja poistui huoneesta.

Rauhallisesti astellen hän palasi keittiöön ja poistui rakennuksesta.

Lukittuaan oven hän laittoi puuvillahanskat taskuunsa.

Hän hymyili vinosti ja kehui itseään:

- Täydellistä.

Ulkona Tom tarkisti kellon ja totesi hänellä olevan runsaasti aikaa ennen noutoa. Hän kiersi vielä kartanon taakse ihailemaan hetkeksi järvimaisemaa ennen kuin käveli sivutien kautta pois pihasta.

Hän roikotti riisumaansa puvuntakkia rennosti olkapäältään ja vihelteli kävellessään.

Osa 3. Emma

Emma oli uupunut pitkän junamatkan jälkeen. Hän oli matkustanut koko yön ehtiäkseen kartanolle hyvissä ajoin ennen herrasväen saapumista. Junan lähdettyä liikkeelle hän oli harmitellut, ettei ollut raaskinut ostaa kallista lippua makuuvaunusta. Toisen luokan istumapaikoilla oli hälyisää, vaikka suurin osa matkustajista pyrki nukkumaan.

Huivipäinen muori oli ottanut mukaansa kanoja ja ne ääntelivät aina, kun joku käveli liian läheltä niiden häkkiä. Lätsään ja kauhtuneeseen villatakkiin pukeutunut mies istui seinään nojaten vaunuvälikössä soitellen haikeita säveliä huuliharpullaan. Emma olisi halunnut nukkua, mutta ei ollut uskaltanut sanoa häiriöstä mitään. Onneksi eräs toinen miesmatkustaja oli puuttunut tilanteeseen:

- Saat tästä yömyssyn, kuha vaan lakkaat rääkkäämästä kissaas, mies sanoi ja ojensi musikantille taskumattiaan.

Perille päästyään Emma oli kiivennyt suoraan vinttihuoneeseensa keittiön yläpuolella. Siellä hän riisui kengät jalastaan ja oikaisi sängylle.

- Otan ihan pienet päiväunet enne ku jaksan miettii mitää muuta. Ei kapsäkissä olevat mekot tiiä mitää, jos ne on siel puolituntii pidempää. Ja iteppä ne sitte prässään taas.

Emma veti saalin ympärilleen ja nukahti nopeasti syvään uneen.

Nainen havahtui säikähtäen hereille, kun huuliharppua soittanut matkustaja oli nostanut penkinreunasta esiin pianon koskettimet ja alkanut soittaa sitä. Emma tuijotti silmät suurina kattoon ja eikä hetkeen ymmärtänyt, missä hän oli.

Hän tunnisti tutun ympäristön ja kartanossa kyllä oli piano, mutta sitä ei kukaan ollut soittanut sen jälkeen, kun herrasväen tytär oli veneretkellä joutunut veteen ja hukkunut. Lisäksi Emma oli aivan varmasti yksin rakennuksessa. Hän oli luvannut emännälle keräävänsä kankaat pesuun ja laittavansa herrasväen tilat kuntoon ennen heidän saapumistaan viikon kuluttua. Pehtoorinkaan ei pitäisi vielä olla täällä. Eikä hän sitä paitsi ollut soittomiehiäkään. Korkeintaan oli oviaukossa rummuttanut jalallaan tahtia, kun joku muu oli ladolla soittanut viululla vauhdikasta polkkaa.

Pian piano vaikeni, eikä Emma ollut vieläkään aivan varma, oliko soitto ollut totta vai unta. Hän pidätteli edelleen hengitystään ja makasi sängyllä selällään jäykkänä kuin seipään niellyt. Hän kuunteli tarkasti, mutta kartano oli hiljainen, kuten pitikin.

Juuri kun Emma oli rentoutumaisillaan, hän kuuli alapuoleltaan keittiöstä hiljaiset askeleet.

- Pyhä Isä! säikähtänyt Emma huokaisi sisäänpäin ja teki rinnalleen ristin merkin.

Pian kartano oli taas äänetön. Emma oli täydellisesti hereillä, mutta pysyi aivan liikkumattomana. Hänen mielikuvituksensa laukkasi kartanontyttären haamusta murtovarkaisiin.

Pian vessahätä pakotti Emman jalkeille. Hän nousi varovasti istumaan sängynlaidalle ja kuunteli tarkasti kaikkia ääniä. Palvelijattaren hengitys häiritsi tarkkaavaista kuuntelemista, niin hiljaista talossa oli. Hän vaihtoi matkavaatteet arkimekkoonsa ja sitoi kengännauhat huolellisesti. Laskeutuessaan alakertaan hän varoi narauttamasta portaita ja oli valmiina syöksymään keittiön leivinuunille, jos joku tunkeutuja tulisi vastaan.

- Jos se on lihaa ja verta, nii kyl se leipälapioo tottelee, Emma rohkaisi itseään.

Kukaan ei tullut vastaan.

Vessassa käytyään, Emma meni ulos. Hän kiersi kartanon ulkokautta tarkastaakseen kaikki ikkunat ja ovet. Lasit olivat ehjiä ja ovetkin lukossa. Hän muisti itse avanneensa palvelusväen oven avaimella tullessaan.

- Kyl se oli Sofia-neiti, joka on tullu takas soittaa pianoo. Niin sen on pakko olla.

Emma halusi uskoa kartanon ystävällisen tyttären olleen musiikin ja askelten takana.

- Saaha sitä kotonaa kuleksii.

Todistaakseen itselleen kartanon rauhallisuuden, Emma päätti kiertää huoneet ennen matkalaukkunsa tyhjentämistä. Kaikki näytti olevan niin kuin pitikin: talousmamsellin huone, ruokasali, aula ja portaikko, kartanonherran työhuone. Salongin pariovien kohdalla Emma pysähtyi ja veri pakeni hänen kasvoiltaan. Hän olisi halunnut kirkua suureen ääneen, mutta hänen henkensä salpautui.

Viimein hänen jalkansa alkoivat liikkua ja johdattivat hänet ulos juoksujalkaa. Ovi heilahti voimalla auki. Hän juoksi naapurin suuntaan helmojaan nostellen:

- Pastori! Nyt tarvitaa poliisi! Kartanos on alkanu kummittelee! Pastori ja poliisi! Voi hyvä tavaton sentää!

Osa 4. Palkkio.

Kevätaurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta ja keltaiset narsissit huojuivat kevyessä tuulessa. Mustarastaat viheltelivät laulujaan vanhoissa tammissa, jotka reunustivat kartanon pääväylää pensasaidan toisella puolella.

Tom oli ehtinyt kävellä soratien puoliväliin asti, kun hän yllättyi takaansa kuuluvasta naisen hätääntyneestä huudosta. Nainen huusi pastoria ja poliisia apuun. Mies kääntyi katsomaan taakseen. Ääni tuli varmasti kartanolta, koska tien päässä ei ollut muita kuin siihen kuuluvia rakennuksia. Puolen mailin päässä oli ratsutila, mutta sieltä asti huuto ei tullut. Hän ei vielä nähnyt huutajaa ja säikähtäneenä hän hyppäsi tien sivuun ja vetäytyi metsän reunan pensaiden taakse.

Pian sisäpalvelijan asuun pukeutunut nuori nainen juoksi helmojaan pidellen Tomin ohi pääkadulle. Nainen oli selvästi suunniltaan. Miehen ajatukset alkoivat kehitellä kauhukuvia siitä, miten hän oli jäänyt kiinni salaisesta vierailustaan kartanoon:

- Oliko rakennuksessa muitakin? Minulle kerrottiin rakennuksen olevan tyhjänä ja koko kartanon väen olevan lomillaan. Näkikö palvelija minut? Tom pohti. - Ei voinut nähdä. Jos hän olisi nähnyt minut, hän ei juoksisi tuolla tavoin. Eikö hän olisi ennemminkin jäänyt odottamaan, että olen varmasti poistunut ja vasta sitten lähtenyt hakemaan apua? Mitä minä nyt teen?

Tom pohti vaihtoehtojaan ja päätti kulkea hetken metsän suojissa. Metsän varjossa oli viileää, joten hän puki puvuntakkinsa ylleen. Hän kosketti takin rinnustaa ja tunsi paperiveitsen povitaskussaan. Onneksi se oli vielä tallessa.

Paksu kivimuuri erotti pääkadun metsiköstä, joka kuului vielä kartanon tiluksiin. Tom vetäytyi taas paremmin metsän suojiin, kun kuuli hevoskärryjen kulkevan tiellä.

- Kyl se varmasti oli Sofia, mutta voisko kummitu… sellaset henkiolennot kuletella kukkalaitteita omaks muistoksee? rattailla istuva nainen pulputti kiihkeään sävyyn.

- Njaa.. Nooh… katsotaan, katsotaan, miesääni vastasi rauhallisesti.

- Sinne oli tuotu semmoset hautajaiskukat ja ihan tuoreitaki ne oli vielä. Ei ne ollu kauan ollu siellä.

- Njaa.. Nooh… katsotaan, katsotaan.

Kun kärryt olivat edenneet turvallisen matkan päähän, Tom hyppäsi muurin yli kadulle. Hänet oli ohjeistettu kävelemään tien reunaa pitkin, kun tehtävä olisi valmis. Vaunut ottaisivat hänet kyytiin.

Pian maaseudulta kaupunkiin matkaavat komeat kahden hevosen vetämät vaunut pysähtyivät hänen kohdallaan ja tuttu hevosmies laskeutui kadulle. Vaitonainen mies tervehti Tomia nostamalla kättä lippaan takaovea avatessaan. Tom nyökkäsi ja astui kyytiin. Tällä kertaa hän ei matkustanut yksin, vaan hytissä istui tummaan pukuun pukeutunut tyylikäs mies knalli päässään. Mies poltti sikaria, savu kirveli Tomin silmiä, kun hytin ovi suljettiin hänen jälkeensä.

- No? knallipää kysyi lyhyesti Tomin istuuduttua selkä menosuuntaan.

- Tehtävä suoritettu, Tom vastasi varovasti ja kysyi rohkeammin: Kuka te olette?

- Minä olen sinun pomosi, muuta sinun ei tarvitse tietää. Mitä toit minulle?

Tom työnsi kätensä povitaskuun ja näki salaperäisen sikarimiehen tekevän nopeasti samoin. Hän ymmärsi tehneensä säikäyttävän eleen.

- Toin tämän, Tom sanoi ja veti paperiveitsen povitaskustaan hidastetuin liikkein.

Hän ojensi paperiveitsen pomolleen avoimella kämmenellä. Mies nosti rintataskustaan monokkelin silmälleen ja pyöritteli paperiveistä tutkivasti.

- Hyvä, tämä kelpaa. Jätämme sinut hiukan eri paikkaan, kuin mistä sinut noudettiin aiemmin tänään. Tässä on palkkiosi, ole hyvä. Laita se taskuusi ennen kuin poistut kyydistä.

Tom kurkisti ruskeaan kirjekuoreen ja näki sen sisällä tukun seteleitä. Hän olisi halunnut laskea rahat heti, mutta ei halunnut osoittaa epäluottamusta tai liiallista innokkuutta. Pomo näytti vakavasti otettavalta mieheltä, jonka kanssa ei leikitä.

- Kiitos, Tom sanoi ja työnsi kuoren povitaskuunsa.

Samassa vaunu pysähtyi heilahtaen ja ajuri avasi Tomille oven. Pomo ei sanonut enää mitään, nyökkäsi vain hyvästiksi.

- Me olemme yhteydessä sinuun, jos vielä tarvitsemme palveluitasi. Älä sinä ole yhteydessä meihin, mies sanoi ja palasi ohjaksiin.

Tom kääntyi kävelläkseen kotiin.

Osa 5. Pianonvirittäjä

Tom olisi heti yksin jäätyään halunnut avata kirjekuoren ja tarkistaa saamansa maksun. Hänet oli jätetty kaupungin laitamalle työläiskortteliin. Suuren työttömyyden vuoksi kaduilla notkui joutomiehiä.

Joku huuteli hänen peräänsä huomatessaan kesäpukuun pukeutuneen hattupäisen miehen. Täällä hänen olisi ollut turvallisempaa liikkua henkselihousuissa ja lätsä päässään. Tom pelkäsi tulevansa ryöstetyksi, joten hän käveli rivakoin askelin kohti kantakaupungin laidalla olevaa kotiaan.

Vielä kolme vuotta sitten Tom oli toiminut ammatikseen kuninkaallisessa teatterissa muusikkona ja soittimien virittäjänä. Suuri tulipalo muutti monien elämän. Eikä vähiten Tomin.

Onnettomuusillan näytöksessä Tom oli ollut ainoastaan varapianistina, joten tarkistettuaan muusikoiden tarpeet puoliajalla, hän oli kiivennyt ylimmälle parvelle katsomaan esityksen loppuun. Viimeisenä saapujana hän oli jäänyt seisomaan täyden katsomon oven viereen.

Paniikki oli syntynyt, kun yllättäen ilmestyneen väärän lavasteverhon takaa alkoi tulla savua, ja yleisö ymmärsi, ettei hässäköinti lavalla kuulutkaan esitykseen. Onnekkaasti Tom oli ollut ensimmäinen, joka pääsi pakenemaan parven ainoisiin portaisiin.

Kaasuvalojen katkaisemisen jälkeen savu oli täyttänyt pimeät käytävät nopeasti. Henkensä puolesta pelkäävä Tom oli ensin eksynyt ravintolan puolelle, vaikka rakennus oli hänelle tuttu. Törmättyään pöydänjalkaan, hän oli huomannut erehdyksensä ja suunnistanut ulos. Yläparven muut katsojat olivat seuranneet hänen perässään ravintolaan, mutta ulkona Tom oli ollut viimeisten selvinneiden joukossa.

Tom oli nähnyt painajaisia vuoden verran tapahtuneen jälkeen, ja vieläkin hänen mieltään kaivoi oma osuutensa kuolleiden määrässä. Oliko hän johdattanut ihmiset perässään ravintolaan kuolemaan savuun ja liekkeihin? Tomin mieli oli järkkynyt tapahtumasta niin pahasti, ettei hän voinut enää jatkaa uudessa teatterissa. Teatteriympäristö oli liian kivulias kohdattavaksi.

Hän oli alkanut kiertää yläluokan kartanoissa ja linnoissa soittimia virittämässä. Työtä ei ollut kovin paljon, hän joutui kilpailemaan asiakaskuntansa vakiinnuttaneiden virittäjien kanssa. Elämä oli muuttunut niukaksi ja hän oli jo harkinnut pienen asuntonsa myymistä.

Pari viikkoa sitten hän oli istunut kantapubissaan tuijottaen olutlasiinsa ja kuunnellen ystäviensä kiivasta väittelyä paikallisjoukkueen huonosta menestyksestä käynnissä olevassa jalkapalloturnauksessa. Yksi oli valmentajan vaihtamisen kannalla, toisen mielestä kotikenttä ei ollut paras mahdollinen harjoitusalusta. Kolmannen mielestä rugby se vasta miesten peli on.

Yhtäkkiä pubiin oli kävellyt tummiin pukuihin pukeutunut mieskaksikko, joista toinen oli kantanut viulukoteloa mukanaan. Tom oli seurannut katseellaan kaksikkoa, joka oli istunut perimmäiseen loosiin. Kyyppari oli tervehtinyt heitä nostamalla kahta sormeaan ja alkanut valuttaa olutta laseihin. Pian Tom oli rohkaissut mielensä, kulautti lasistaan viimeiset oluet kurkkuunsa ja otti hatun päästään.

Hattu kädessään hän oli esitellyt itsensä viulukoteloa kantaneelle miehelle:

- Näin viulukotelonne ja ajattelin... Olen itsekin muusikko ja soitinvirittäjä... Voisikohan teiltä muutaman lantin, jos huollan soittimenne. Olen oikein hyvä siinä ja kohtelen soitintanne sille kuuluvalla arvostuksella.

Viulukotelomiehen kasvoille oli noussut hämmentynyt ilme. Hän oli katsonut ensin Tomia, sitten seurassaan olevaa miestä ja sitten taas Tomia. Hän ei ollut itse sanonut mitään, oli vain jäänyt tuijottamaan hevosmiehen asussa olevaa. Nyt myöhemmin Tom tiesi, että toinen mies oli hevoskuski.

- Jaa rahantarpeessa? hevosmies oli kysynyt. Tuohon soittimeen et koske, mutta voisi meillä olla sinulle muita hommia.

- Millaisia "hommia"? oli Tom kysynyt.

- Lähinnä pienten lähetysten kuljettamista sinne ja tänne. Kiinnostaako?

- Kuulostaa helpolta, mutta eikös tuo ole poikasten hommaa?

- Meidän lähetyksiä ei uskota pikkunappuloille. Jätän kyypparille viestin ajasta ja paikasta, kun seuraava kuljetus on ajankohtainen. Etkä sitten puhu tästä kenellekään, tai tarvitset muutakin kuin rahaa selvitäksesi veloistasi.

Tom oli laittanut lakin takaisin päähänsä ja palannut ystäviensä seuraan.

Nyt hän käveli kotiin toiselta samanlaiselta keikaltaan. Ensimmäisen tehtävän palkkiorahat olivat kuluneet kukkalähetykseen, joka hänen oli pitänyt toisena tehtävänään käydä ostamassa tietystä hautaustoimistosta ja toimittaa ne määrättyyn antiikkiliikkeeseen. Samalla hän oli saanut seuraavan kirjekuoren, jossa oli ollut uusi osoite ja kellonaika.

Nyt hän jännitti jäisikö kirjeestä hänelle rahaa, vai menisikö se taas mahdolliseen uuteen tehtävään.

Osa 6. Pappilassa

Hermostunut Emma juoksi sora ropisten pääkadulle, jossa otti pari juoksuaskelta molempiin suuntiin ennen kuin osasi päättää mihin suuntaan kannattaisi lähteä.

- Pappilaa! hän päätti. Kirkkoherra osaa auttaa.

Hengästynyt ja punehtunut Emma kolkutti hermostuneena pappilan oveen monta kertaa ennen kuin tajusi kenen ovea kolkutti. Hän säikähti itseään ja astui taaksepäin juuri, kun sisäpalvelijatar avasi oven.

- Mitä ihmettä täällä mekastetaan? palvelijatar kysyi ja Emman nähdessään jatkoi: Neiti hillitsee itsensä, miten te oikein käyttäydytte Herran palvelijan ja seurakunnan isän ovella.

- Kuulkaa, on sattunu kamalii! Emma huohotti – Sofia-neiti on palannu kartanoo!

Palvelija laski kätensä rauhoittavasti Emman harteille ja ohjasi nuoren naisen pappilaan sisälle.

- Mitä te puhutte? Tulkaahan tänne keittiön puolelle. Saatte kamomillateetä, niin rauhoitutte. Sitten kerrotte kaiken.

- Mut kirkkoherra…

- Teidän pitää rauhoittua ensin. Sitten voimme katsoa, tarvitseeko kirkkoherraa häiritä ensinkään.

Emma tyytyi palvelijattaren päättäväisyyteen ja seurasi häntä keittiöön. Istuessaan pöydän ääressä Emma rauhoittui ja hermostus muuttui hiljaiseksi nyyhkytykseksi.

- No niin, kertokaahan minulle nyt kaikki, palvelijatar ojensi Emmalle kupin teetä ja istui hänen viereensä poikittain tuolille.

- Tuota.. mä… en tiiä, mistä alottaisin… ku mä…

- Ihan rauhassa, ei ole mitään kiirettä. Kaikki on hyvin nyt.

- Eikä oo! Sofia-neiti on tullu takasi, mä kuulin sen soittavan pianoo!

Pian Emma sai kerrottua koko tarinan pianon soitosta ja askeleista. Palvelijatar piti häntä lohduttavasti kädestä, kunnes Emma pääsi kertomuksessaan pianojakkaralla olleeseen kukkalaitteeseen.

- Sitä mä en kyl ymmärrä, et voiko kukaa henkiolento tuoda ittellee kukkii? Ja ihan tuoreitaki ne oli. Siinä ne oli samalla ilmestyny, kun se pianonsoittoki kuulu. Niin sen täyty olla.

Palvelijatar peitti hämmästyksestä auki loksahtavan suunsa kämmenellään.

- Pyhä Isä! palvelijatar sanoi. - Teidän pitää kertoa tämä kirkkoherralle. Minä käyn kysymässä ottaisiko hän heti teidät vastaan. Minusta ei kyllä ole apuja tällaisiin asioihin.

Emma nyyhkytti hiljaisen kiitoksen.

Palvelijatar palasi keittiöön ja pyysi Emmaa tulemaan perässään.

- Kirkkoherra haluaa heti kuulla, mitä teillä on sanottavananne.

Emma niiasi syvään ja laski katseensa kirkkoherran työhuoneen ovella. Hän astui sisälle ja odotti, kunnes häntä kehotettiin astumaan lähemmäs ja kertomaan asiansa. Nuori nainen toisti kertomansa kirkonmiehelle, joka kuunteli vakavana ilme kasvoillaan.

Kun Emma oli päässyt kertomuksensa loppuun, hän hämmästeli uudelleen ääneen sitä, miten henkiolento voisi tuoda omaksi muistokseen kukkia.

- Onko se mahdollista? Voisko Sofia-neiti…

Kirkkoherra soitti kelloa ja sisäpavelijatar palasi huoneeseen.

- Pyytäkää tallirenki laittamaan hevonen kärryjen eteen ja lähettäkää apupoika hakemaan poliisi kartanolle. Antakaa poliisille viesti, ettei tämä taida ihan pelkkä hengenasia olla. Parempi selvittää tämä Herran ohjauksessa, mutta virkavallan tuella.

Osa 7. Rikostutkinta

Tallirenki ohjasti hevosen kärryineen kartanon pihaan. Kirkkoherra ja Emma nousivat kyydistä. Nuori palvelijatar oli menossa avaamaan ovea, kun kirkonmies pysäytti hänet:

- Odotetaan vielä. Poliisi halunnee päättää siitä, missä järjestyksessä menemme sisälle.

Emma niiasi ja pysähtyi paikoilleen.

Pian pääkadulta kuului rytmikästä kavioiden kopsetta, joka muuttui soran ropinaksi, kun ratsupoliisi saapui pihaan.

Poliisimies laskeutui hevosensa selästä ja kätteli kirkkoherraa. Emma niiasi ja nyökkäsi poliisille tervehdykseksi.

- Mitäs täällä on tapahtunut? Poliisimies kysyi.

Poliisi vilkuili Emmaa hämmästellen, kun kirkkoherra toisti palvelijattaren kertomuksen.

- Halusin, että odotamme maallisen virkavallan saapumista ennen kuin menemme sisään, kirkonmies päätti selostuksensa.

Poliisi otti tutkinnan johdon ja kiersi ryhdikkäästi kävellen ensin talon ulkokautta ympäri. Hän tutki tarkasti pääoven edustan ja pihan soramaan.

- Täällä on käyty vaunuilla. Herrasväki on siis ollut poissa koko talven?

- Juu, Emma vastasi. Mä olin ekana tääl. Tai nii mä luulin. Mä tuli yöjunal ja olin aamupäiväl peril.

Pian poliisimies halusi päästä sisälle taloon. Emma nolostui, kun huomasi tuulen liikuttelevan avointa palvelusväen ovea. Poliisi katsoi Emmaa kysyvästi.

- Se oli kiinni, ku mä tuli aamul, siitä oon iha varma, Emma kiirehti selittämään. Mä pelkäsi kauheesti, ku lähdin pappilaa. Oon varmasti itte jättäny sen sillo auki.

Emma sanoi haluavansa jäädä tutkinnan ajaksi ulos. Häntä kylmäsi ajatus taloon sisälle menemisestä ennen kuin kirkkoherra olisi saanut Sofia-neidin rauhoittumaan.

- Iha rakastettava ihmine se oli, se Sofia-neiti. En mä sillä. Mutta, jos se pystyy ittellee tuomaa kukkii, niin kyllä mua hiuka arveluttaa sen kanssa samassa talossa olla kahestaa. Olis nii tarpeellista, että kirkkoherra siunais Sofian rauhaansa ja lähettäis Jumalan luo.

- Katsotaan, katsotaan, sanoi kirkkoherra.

Kirkkoherra tuli kartanosta ulos ensin. Hän kertoi poliisin tekevän vielä tutkimusta talossa ja veisi kukat mennessään, jos se sopisi Emmalle. Emma nyökytteli turhankin innostuneesti.

- Mutta mitenkä mä voin nukkua ens yönä? Hirvittää, jos Sofia-neiti vaikka ilmestyy mulle. Tai alkaa uudellee soittaa pianoo, Emma pohdiskeli.

- Rauhoittaisiko sinua, jos minä siunaisin talon ja rukoilisin Sofia-neidin sielulle rauhaa? kirkkoherra kysyi.

Emma nyökkäsi hyväksyvästi.

- Käyn hakemassa tarvikkeeni ja palaan pian, kirkkoherra sanoi ja kiipesi hevosrattaille. Pyydän pappilan piikatyttöä tulemaan sinulle yökaveriksi ja lähetän kartanon herralle sähkösanoman.

Kirkkoherran palattua, poliisi kutsui myös Emman sisälle taloon. Hän pyysi Emmaa mukaansa kiertämään kaikki huoneet ja kertomaan, oliko hänen mielestään kaikki paikoillaan. Emma ei huomannut muuta kuin pianon päältä poistetut suojakankaat ja kukkalaitteen. Kukkalaitetta katsoessaan Emma tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä pitkin.

Kirkkoherra, poliisi ja Emma kiersivät vielä toisenkin kierroksen huoneesta toiseen. Tällä kertaa kirkkoherra poltti suitsukkeita, roiski vihkivettä ja lausui siunauksia ja rukouksia Jeesuksen nimeen. Ja jokaisen rukouksen lopuksi Emma teki ristinmerkin ja kuiskasi tuskin kuultavasti:

- Ja Äiti Marian nimee kans.

Osa 8. Herrasväki saapuu

Kirkkoherran pikkupiika Anna viipyi Emman seurana kaksi yötä, kunnes kartanon herrasväki saapui monta päivää suunniteltua aiemmin. Se ei kuitenkaan haitannut, koska Annan avulla ja pitkiä päiviä tekemällä Emma oli saanut kevätsiivouksen valmiiksi.

Anna jäi vielä herrasväen saapumisen jälkeenkin avuksi, koska kartanon muu henkilökunta saapui vasta parin päivän kuluttua. Yhdessä he seisoivat pääoven edessä pihalla vastaanottamassa kartanonherraa ja -rouvaa.

- Hyvää päivää, Emma. Hyvää päivää, pikkupiika.

- Hyvää päivää, tervetuloo, vastasi Emma ja molemmat palvelijat niiasivat. Tää on kirkkoherran Anna, Emma esitteli vieressään ujostelevan piikatytön isännälle ja emännälle. - Anna on ollu mulle suureks avuks, ku tuli tää… yhtäkkine tilanne.

- Hyvä, hyvä, sanoi emäntä. - Onko talossa ollut nyt rauhallista?

- On kyllä. Sof… niin, mitään kummallista ei oo sattunu sitte kukkalaittee ilmestymise.

Emma ymmärsi, ettei olisi soveliasta väittää kartanon herrasväelle heidän tyttärensä palanneen kuolleista kummittelemaan taloon. Sitä paitsi eiköhän kirkkoherran siunaus ollut johdattanut neidin rauhaansa.

- Saat kertoa meille kaiken, kunhan olemme hiukan asettuneet, rouva sanoi. Ottakaahan meidän kapsäkkimme vaunuilta ja viekää ne meidän huoneisiimme. Puramme ne itse, joten te voitte alkaa laittaa lounasta. Olemme nälkäisiä matkan jälkeen.

Emma ja Anna tekivät työtä käskettyä. Myöhemmin kartanonherra pyysi Emmaa liittymään heidän seuraansa teelle salonkiin. He halusivat kuulla kaiken, mitä kartanossa oli tapahtunut. Emma piti omana tietonaan epäilynsä Sofia-neidin paluusta, kaiken muun hän kertoi. Oveen kolkutettiin juuri, kun Emman olisi pitänyt kertoa kartanon siunaamisesta ja esirukouksista.

Emma nousi, niiasi ja poistui ovelle.

- Pyydän anteeks. Mun pitää ny olla monena, hän sanoi.

Ovella oli poliisi, joka oli tullut tapaamaan kartanonherraa. Emma tarjoili etsivälle teetä ja sulki salongin oven poistuessaan. Hän laittoi korvansa kiinni suljettuun oveen ja kuunteli, mitä sisällä puhuttiin. Poliisi kertasi tapahtumat ja kyseli herrasväen näkemyksiä siitä, kuka kartanossa olisi voinut käydä omilla avaimillaan. Yhtään lukkoa ei ollut murrettu. Poliisi ei osannut sanoa, liittyivätkö pihassa näkyneet pyöränjäljet tapahtumaan, mutta sitäkin pyrittiin selvittämään. Emma hätkähti kauemmas ovesta, kun kuuli tuolin liikkuvan.

Salissa ollut kolmikko tuli halliin ja poliisi kätteli isäntäväen ennen poistumistaan. Emman hän hyvästeli nyökkäämällä ja koskettamalla lippaansa. Emma niiasi ja sulki oven poliisimiehen jälkeen.

Seuraavat päivät olivat Emmalle työntäyteisiä, kunnes muu palvelusväki saapui kartanoon. Emma oli huomion keskipisteessä, kun kaikki halusivat vuorollaan kuulla, mitä Emma oli kokenut. Palvelijattaret ja piiat nyökyttelivät yksimielisesti sen puolesta, että Sofia-neiti oli pianoa käynyt soittamassa. Miespalvelija ja rengit olivat epäluuloisempia. Heidän mielestään tapahtumille olisi joku aivan maallinen selitys.

- Varmasti soittaja on ollut ihan luuta ja verta, talousmamselli myönteli miespalvelijan näkemystä.

- Olet voinut uneksia koko jutun, miespalvelija vielä sanoi.

Kun palvelusväki alkoi hajaantua touhuihinsa, tallirenki kaappasi Emmaa harteista lähemmäs itseään ja sanoi:

- Minä voin kyllä suojella sua kummituksilta. Tuut vaa tonne aittaan koputteleen, jos alkaa pelottaa.

Emma tuhahti ja tuuppasi rengin kauemmas itsestään:

- Älä kuvittelekkaa! En tulis, vaikka kummitukset ajas mut ulos nukkumaa. Mieluummi hyttyste syöttinä, kun sun vieressäs.

- Älähän nyt, tyttökulta. Leikkiähän minä vaan. Kyllä sä vielä huomaat, kuinka hyvä pari meistä tulis.

- Sitä päivää saat ootella. Sano mun sanonee!

Renki lähti naureskellen matkoihinsa. Emma käänsi hänelle selkänsä, koska vaivoin sai pidäteltyä hymyään. Nuoren naisen poskiakin kuumotti. Talousmamselli tuli häntä vastaan:

- Pidä sä, tyttö, varas tuommosten kanssa.

- Pidän, pidän.

Osa 9. Takaisin kartanoon

Heti suljettuaan kotioven takanaan, Tom repi kirjekuoren auki. Kuoressa oli pieniä seteleitä ja kirje. Hän laski rahat ensiksi. Ne riittivät hyvin edellisen tehtävän kukkiin ja oli siinä vielä saman verran päälle palkkioksi. Kädet täristen Tom taitteli kirjelapun auki. Viesti kuului:

"Palaa kartanoon. Ota selvää, mitä edellisestä vierailusta seurasi ja tehosta vaikutusta. Kaikki tieto kartanon tilanteesta on tarpeellista. Toimita muistiinpanosi suljetussa kirjekuoressa pubiin ja anna se ainoastaan isännälle käteen. Palkkiosi on sama kuin nyt tai kolminkertainen, jos tämä tehtävä tuottaa toivomamme tuloksen."

Tom huokaisi ääneen. Ainakaan tämä tehtävä ei syönyt hänen palkkiotaan, mutta miten ihmeessä hän pääsisi kartanoon sisälle ja pystyisi saamaan siellä asioita selville?

- Ja mitä ihmettä se "tehosta vaikutusta" tarkoittaa, hän kysyi itseltään ääneen. Tulipa tästä pulma.

o o o o o o o o o o

Herrasväki istui isännän työhuoneessa. Kartanonherra oli juuri tutustunut talousmamsellin tuomiin ostokuitteihin ja verrannut niitä pankkitilin kirjanpitoon.

- Tilanne on kovin hankala. Kartano ei tuota tarpeeksi pitääkseen oman taloutensa pystyssä. Meidän on vakavasti harkittava, miten saamme talouden tasapainoon, jos emme halua luopua kartanosta.

- Ei missään nimessä, rouva kivahti nopeasti. Tämä oli Sofialle rakas paikka ja hän olisi perinyt kartanon, jos… rouva nielaisi lauseen lopun.

- Niin, Sofian muisto elää vahvasti täällä. Mutta emme varmastikaan halua luopua kaupunkiasunnostakaan. Siellä on sentään paljon miellyttävämpää asua talvella.

- Lisäksi kaikki palvelut ovat lähellä, rouva täydensi. On vallan ihanaa, kun voin käydä omatoimisesti promenadilla tai ystävieni luona kirjallisuuspiireissä. Täällä minulla ei ole muuta kuin Sofian muisto ja ruusutarhani.

- Eli mistään emme ole varsinaisesti valmiita säästämään? kartanonherra kysyi. Tarvitsemmeko koko henkilökunnan, joka meillä on?

- Mutta Steve! Miten voit edes kysyä tuollaista? Meidän velvollisuutemme on huolehtia henkilökunnastamme. Ei meillä ole ylimääräistä henkilökuntaa. Eikä tällaisina aikoina kukaan heistä löytäisi uutta työtä, jos me päästäisimme heidät menemään.

- Sitten meidän pitää keksiä, miten kartano alkaa tuottaa lisää tuloja. Voisimmeko tarjota ohikulkijoille ravitsemuspalveluita? Steve-herra ehdotti.

- Kyllä! Miten mainio ehdotus! Lisäksi voisimme majoittaa muutamiin huoneisiin matkalaisia. Nuo palvelut voisimme varmasti järjestää nykyisellä henkilökunnalla, jos tekisin itse osan talousmamsellin töistä.

- Tekisitkö sinä sen? herra kysyi hivenen yllättyneenä.

- Kyllä minä tekisin. Kunhan saamme pidettyä kartanon itsellämme. Sofian muiston.

Samalla oveen koputettiin. Emma avasi oven ja niiasi.

- Ovel on mies, joka kysyy, olisko huollettavii soittimii. Onhan tääl piano, mut… Emma ujosteli asiansa kanssa. Hän kyllä tiesi, ettei pianoa ollut soittanut kukaan elävä ihminen Sofian jälkeen.

- Miten oivallinen ajoitus! kartanonrouva innostui ja nousi seisomaan. Sitten hän katsoi miestään - Pianon täytyy olla soittokuntoinen, kun saamme vieraita kartanoon!

- Pyydä mies sisään, herra sanoi. - Emma, odotas vielä. Oletko nähnyt paperiveistäni, se on kadonnut tästä pöydältä?

- En oo, herra. Mihi se olis voinu kadota? Emma niiasi ja poistui noutamaan vieraan sisälle.

Kartanonherra kohautti olkaansa ja arveli laittaneensa sen itse epähuomiossa jonnekin väärään paikkaan. Toivottavasti ei sentään hävitettävien papereiden mukana uuniin.

Tom astui sisään kartanonherran työhuoneeseen. Hän oli ottanut hatun päästään ja piti nöyrästi sen lieristä kaksin käsin kiinni. Hän kumarsi kartanonherralle ja esitti asiansa. Isäntä puolestaan otti ilahtuneena vieraan vastaan ja kertoi hänelle sattuvasta ajoituksesta.

- Jos pianon viritys on laadukasta, voimme varmasti pyytää teitä käymään täällä toisenkin kerran. Edellinen työsuhde katkesi… noh, joitakin vuosia sitten, kun pianoa ei enää soitettu. Nyt haluaisimme ottaa sen uudelleen käyttöön.

- Mainiota, Tom sanoi.

Osa 10. Punaiset posket

Tom oli osannut odottaa kohtaavansa kartanossa palvelijattaren, joka oli juossut hänen perässään edellisellä kerralla. Silti hän oli mielestään hätkähtänyt, kun nainen oli tullut avaamaan oven. Hän toivoi, ettei nainen ollut huomannut mitään.

Pianonvirittäjän tehtävän saaminen oli käynyt helposti. Tom oli tyytyväinen, koska nyt hänellä oli lupa ja asia kulkea kartanossa ja sen piha-alueella. Pois lähtiessään oli esitellyt itsensä palvelijattarelle ja kuullut tämän olevan Emma.

- Ihastuttava nainen, hän ajatteli. Ainakaan hän ei vaikuta siltä, että tuntisi minut.

Juuri, kun Tom oli poistumassa pihalta, kartanon herra kutsui koko palveluskuntansa saliin. Tom käytti tilaisuutta hyväkseen ja meni muiden joukossa. Hän asettui ryhmän taaimmaiseksi, suoraryhtisen miespalvelijan vierelle. Hän ojensi kättään miespalvelijalle:

- Tom. Tein juuri sopimuksen pianon huoltamisesta ja virittämisestä.

- Saul, miespalvelija puristi jämäkästi Tomin kättä. Uutta väkeä siis. Pianoa virittämään? Eihän sitä ole kukaan soittanut vuosikausiin.

- Ilmeisesti on tarkoitus ottaa se käyttöön. Rouva puhui jotain vieraiden saapumisesta.

- Ehkäpä kuulemmekin siitä juuri nyt lisää, Saul pohti.

Pian henkilökunta saikin kuulla kartanonherran uusista suunnitelmista kartanon talouden parantamiseksi. Kartanossa alettaisiin majoittaa ohikulkevia matkalaisia ja juhlapalveluita voitaisiin tarjota erilaisiin juhlatilaisuuksiin. Tähän liittyisi tehtäväjärjestelyjä, joihin kartanonherra toivoi kaikkien suhtautuvan myötämielisesti. Erityisesti talousmamsellin tehtäviin tulisi enemmän keittiön ja majoituksen järjestelemistä, mutta Emily-rouva sen sijaan ottaa talousmamsellilta tehtäväkseen rahankäytön ja hoitaa myös salissa työskentelevien työnjohtamista.

Puheensa lopuksi kartanonherra toivoi kaikilta avointa mieltä ja osallistumista yhteisen hyvän nimessä. Tällä muutoksella halutaan varmistaa kartanon pysyminen tuottavana yksikkönä eikä ketään tarvitsisi lähettää pois.

Myöhemmin Emma palasi navetan takaa tyhjä laskiämpäri heiluen, kun Tom ja Saul tupakoivat palveluskunnan oven edustalla. Tom nosti naiselle hattuaan ja iski hänelle silmää.

- Näpsäkkä ja ihastuttava nuorinainen tuo Emma, Tom sanoi hiljaa virnistäen Saulille.

- Niin on. Mutta pidä sinä itsesi hänestä erossa. Tallirenki on aikonut tehdä Emmasta äidin tuleville lapsilleen.

Mutta Saul oli myöhässä, Tom oli jo iskenyt silmänsä naiseen.

- Ainakin häneen kannattaa tehdä paremmin tuttavuutta tehtävän suorittamisen näkökulmasta, Tom suunnitteli hiljaa mielessään.

Seuraavana päivänä Tom saapui palveluskunnan ruokailutilaan, jossa tallirenki ryysti vellinsä loppuja ja Emma neuloi pöytäliinaan pitsiä. Pianonvirittäjän saapuminen ilmiselvästi keskeytti jotain, mutta Emma nousi tarjoilemaan vieraalle teetä.

- Otatha sä teetä enne hommias? hän sanoi luoden Tomiin ujon katseen.

- Mielelläni, kiitos.

Tom istuutui penkin päähän ja Emma toi hänelle kupin kuumaa teetä ja pari teeleipää lautasella. Renki sai syödyksi ja lähti takaisin töihinsä ulos. Mennessään hän läiskäytti Emmaa takapuolelle ja sanoi Tomille nauraen:

- Tää on sitten mun!

Emma pujotti neulan kiinni kankaaseen ja keräsi tarpeensa käsityökoriin. Tom mietti, miten hän saisi avattua keskustelun ja udeltua tietoja kartanon tilanteesta. Nuorinainen tietäisi hyvin, mitä Tomin edellinen käynti oli aiheuttanut, mutta miten hän siitä kysyisi paljastamatta itseään.

- Kuulin, että pianoa ei ole käytetty pitkään aikaan. Mikähän siinä on takana, hän viimein keksi kysyä.

- Se on Sofia-neidin piano. Sitä ei oo käytetty sen jälkee, kun neiti joutu järve viemäks.

Emma kertoi Tomille Sofia-neidistä, eikä hän loppujen lopuksi tarvinnut kovinkaan paljon johdattelua, kun jo kertoi myös taloon ilmestyneestä kukkalaitteesta ja poliisitutkinnasta.

- Ei se tutkinta varmaa kovin pitkäl oo edenny, ku ei oo mitää kuulunu. Mut ei oo kyl Sofia-neitikää pianoonsa soitellu sen jälkee.

Tomia huvitti palvelijattaren ajatuksenjuoksu, mutta samalla hän oli tyytyväinen kummitustarinasta. Ilmeisesti ihan välittömästi ei olisi vaaraa jäädä kiinni.

Jutustelu sujui mukavasti ja Emma kaatoi Tomille toisenkin kupillisen teetä. Leikkasipa vielä miellyttävälle muusikolle palan sitruunapiirakkaakin. Sitten hän otti ompelutyönsä uudelleen esille ja istui pöydän ääreen neulomaan.

Saulille ei jäänyt epäselväksi keskustelun luonne, kun hän yllättäen astui sisään ruokailutilaan.

- Jaahas, herra pianonvirittäjä on saapunut. Mennäänpä sitten, niin saat työsi alkuun. Täällä on totuttu tekemään töitä eikä lorvimaan palvelijattarien viihdytettävänä. Alahan sinäkin hommiisi, Emma.

Tom nousi rivakasti penkki kolisten ja Emman posket punehtuivat.

- Mitäs siin säikyttelet, Saul. Sun takia tuli syherö lankaa ja ny joudun purkamaa, et tää kelpaa rouval, hän tiuskaisi.

Tom nosti laukkunsa ja siirtyi Saulin perässä saliin. Miespalvelija jätti Tomin pianon viereen:

- Osaathan sinä täältä itsekin ulos, kun olet valmis.

Soittimen sisällä näkyi käyttämättömyys ja Tom oli tyytyväinen saadessaan palauttaa sen käyttöön. Soittimet on tehty soitettavaksi, oli hänen mottonsa. Kartanonrouva kuuli pianosta lähtevät äänet ja tuli saliin seuraamaan Tomin työskentelyä. Hänen kasvonsa olivat surulliset.

- Sofia olisi varmasti halunnut meidän pitävän pianostaan parempaa huolta, hän sanoi Tomille.

- Ei tässä vielä mitään menetetty ole. Tästä tulee vielä kauniit äänet, kunhan saan työni valmiiksi.

- Hyvä, hyvä. Satutteko myös itse soittamaan pianoa?

Tom kertoi rouvalle soittavansa pianon lisäksi viulua.

- Olin töissä kuninkaallisessa teatterissa ennen kuin… Suuri tulipalo lopetti kaiken, Tom sanoi ja vaikeni.

- Ymmärrän. Se oli kauhea tapaus, rouva sanoi. Ottaisitteko huomenna viulunne mukaan. Ehkä voisitte soittaa meille jotain päivällisen yhteydessä? Ja tänään voisitte soittaa pianoa. Maksua vastaan tietysti.

Rouvaa säälitti työnsä menettänyt muusikko. Mies ei vaikuttanut hullulta, vaikka varmasti kohtalo oli nyrjäyttänyt hänen mielensä. Hän tuli hyväsydämisyydestään palkanneeksi kartanoon muusikon puhumatta asiasta ensin miehensä kanssa.

- Kyllä Steve ymmärtää, kartanonrouva ajatteli.

Puolisolleen rouva perusteli asiaa näin:

- Elävä musiikki tuo lisää asiakkaita. Juhlissa on aina oltava musiikkia. Sitä paitsi miesraasu on menettänyt työnsä teatterin tulipalon vuoksi. Meillä on mahdollisuus auttaa häntä.

- Emily, sinun täytyy lakata pelastamasta kaikkia työttömiä, Steve nauroi. Se käy kartanolle kalliiksi, emmekä ole vielä saaneet yhtään maksavaa asiakasta.

Steve halasi Emilyään ja sanoi hellästi:

- Minun suurisydäminen rouvani.

Saatuaan pianon valmiiksi Tom joutui odottamaan kartanon tiluksilla, mutta pääsi lopulta samalla kärryllä kaupunkiin ostoksille menevän talousmamsellin kanssa. Hän jäi pubin kohdalla pois kyydistä ja olutlasillista nauttiessaan hän kirjoitti kirjeen, jonka ojensi lähtiessään isännälle.

Osa 11. Paperiveitsi

Tom oli saapunut kartanoon hyvissä ajoin ennen päivällisaikaa. Hän käyttäisi aikaa jutustelemalla henkilökunnan kanssa ja katselemalla ympärilleen. Hän ei myöskään halunnut myöhästyä näyttösoitostaan kartanonrouvalle.

Päivällistarjoilun alettua Tom sanoi miespalvelijalle:

- Kerro rouvalle, että olen valmis soittamaan heti, kun se herrasväelle sopii.

- Minä kerron, mies vastasi.

Tom pyydettiin soittamaan, kun kahvi oli tarjoiltu. Hän oli suunnitellut soittavansa muutamia erilaisia kappaleita, jotta pystyisi antamaan itsestään mahdollisimman monipuolisen kuvan soittajana. Hän aloitti kepeän iloisella kappaleella, josta hän siirtyi raikkaan juhlavaan ja vielä melankoliseen, kyyneleitä tiristävään. Viimeiseksi hän oli ajatellut soittavansa toisen kepeän kappaleen, jotta itku muuttuisi iloksi jälleen.

Emmaa lukuun ottamatta palvelusväki söi omaa päivällistään palvelusväen ruokailuhuoneessa. Emma oli jäänyt salin oviaukkoon kuuntelemaan Tomin soittoa. Hän piti kuulemastaan.

Musisoinnin keskeytti miespalvelija, joka ryntäsi kasvot valkoisena huoneeseen ja kumartui puhumaan kartanonherran korvaan matalalla äänellä. Kukaan muu huoneessa ei pystynyt kuulemaan asiaa, mutta tilanteen tavattomuus sai kaikkien kasvot huolestuneiksi. Vain äärimmäisessä poikkeustilanteessa herrasväen ateriointia häirittiin kesken kaiken.

Isännän kasvot valahtivat valkoiseksi ja hän katsoi palvelijaa epäuskoisena.

- Mitä sinä sanoit? Tallirenki on tapettu?

- Niin, miespalvelija ryhdistäytyi. Hän makaa tallin perällä puukko selässään.

Tom höristi korviaan.

- Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Olisiko minun pitänyt huomata tällaisia asioita jo aiemmin? Mitä minun tehtäväni taustalla mahtaa olla? hän pohti hiljaa mielessään.

- Nyt pitää toimia järkevästi, kartanonherra sanoi ponnekkaasti. Lähden katsomaan talliin. Naisväki pysyköön talossa, ettei tule hysteriaa.

Isäntä ja miespalvelija lähtivät ulos. Talliin tullessa tallirengin jalat näkyivät perimmäisen karsinan oven takaa ja herra juoksi hänen luokseen.

- Eloton on, totesi isäntä.

Rengin selässä oli veren peittämä teräase. Verta oli lammikkona lattialla.

- Lähetä renki hakemaan poliisi. Mihinkään ei saa koskea.

- Kyllä, herra.

Tom oli mennyt palvelusväen ruokailutilaan, missä henkilökunta istui levottomana ja epäuskoisena. Emman kasvot olivat punaiset ja hän pidätteli kyyneliään. Tom sääli nuorta naista ja ojensi hänelle nenäliinansa:

- Se on puhdas. Ota.

- Kiitti, Emma nyyhkytti.

Miespalvelija tuli sisälle ja lähetti renki hakemaan poliisia. Tämä oli hyvillään voidessaan tehdä jotain hyödyllistä. Pikkuhiljaa alkoi keskustelu palveluskunnan kesken.

- Kuka halusi pahaa Oscarille?

- Mitä hyötyä kenellekään oli hänen tappamisestaan?

- Onko kukaan nähnyt täällä outoja liikkeillä?

Viimeisen kysymyksen kohdalla moni mulkaisi Tomia ja hän tunsi epämiellyttävän tunteen selkäpiissään.

- Ei kai kukaan minua epäile? hän pelkäsi hiljaa mielessään ja valahti kasvoiltaan valkoiseksi.

- Liittyyköhän tämä siihen kukkalaitteeseen? joku keksi kysyä.

- Tai Sofia-neidi vierailuu, Emma hoksasi.

- Ei Sofia-neiti kyllä Oscarille mitään pahaa haluaisi.

- Kummitukset eivät ainakaan heiluttele puukkoja! talousmamselli tiuskaisi. Nyt kaikki hommiinne siitä ennen kuin tämä keskustelu menee vallan levottomaksi. Jos ei pysty tekemään kaikkea, niin vähäkin työ vie eteenpäin.

Kaikki raahustivat töihinsä, paitsi Tom, joka ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Uteliaana ja salaisen tehtävänsä ajamana hän suuntasi joutilaat askeleensa tallin suuntaan. Miespalvelija piti Oscar-vainajalle seuraa kartanonherran käskystä tarkoituksenaan pitää uteliaita loitommalla.

Tom kurkisti varovaisesti karsinan oven taakse ja veren määrä alkoi huimata hänen päässään. Pakottava pahoinvoinnin tunne iski, kun hän näki rengin selässä olevan aseen: se näytti hyvin paljon siltä paperiveitseltä, jonka hän oli vienyt kartanosta. Veitsen terä oli kokonaan rengin selässä ja kahva oli niin verinen, ettei Tom voinut olla aivan varma, mutta yhdennäköisyyttä oli. Hän juoksi ulos tallin takaovesta ja oksensi nokkospensaaseen.

- Onpas muusikolla heikko vatsa.

Tom kuuli miespalvelijan ivallisen äänen selkänsä takaa pyyhkiessään suupieliään.

- Niin, aika paljon verta, Tom sylkäisi pensaaseen.

Kaiken keskellä Tom oli hyvillään, ettei palvelija voinut aavistaa hänen pahoinvointinsa todellista syytä.

Hengiteltyään hetken ulkoilmaa, Tom kysyi miespalvelijalta:

- Voinkohan minä lähteä kotiin? Eihän minusta ole tässä mitään apua. En ole nähnyt enkä kuullut mitään, mikä liittyisi rengin surmaan.

- Kaipa sinä voit mennä. Tule sitten kuitenkin huomenna käymään, niin saadaan sinun soittajan pestisi varmistettua ja siihen mennessä tiedetään, miten tästä jatketaan.

Tom kiitti ja jätti viulunsa kartanoon. Hän lähti rauhallisin askelin matkaan. Pääkadulla häntä vastaan tuli renki, jonka lisäksi kärryillä istuivat poliisi ja lääkäri. Tom nosti heille kättään ja valjakko jatkoi pysähtymättä matkaansa. Pian kaupunkiin matkaava kauppamies tarjosi Tomille kyydin vaununsa perältä.

Tom meni tuttuun pubiin, tilasi ison tuopillisen olutta ja istui kantapöytäänsä kirjoittamaan kirjettä pomolleen. Kyyppari toi oluen pöytään ja samalla ojensi hänelle kirjekuoren. Tom katsoi hämmästyneenä miestä ja sitten kirjettä. Hän mietti, voisiko avata kirjeen heti, vai pitäisikö odottaa kotiin asti. Hän päätti lukea ensin kirjeen ja vasta sitten kirjoittaa oman raporttinsa loppuun. Ehkä kirjeen sisältö vaikuttaisi hänen omaan viestiinsä.

Tom avasi kuoren ja kurkisti sinne varovasti raottamalla. Kuoressa oli muutama seteli ja paperi. Hän jätti rahat kuoreen ja veti viestin ulos:

"Tässä on palkkio edellisestä raportistasi. Varsin mielenkiintoista. Jatka vielä. Lisäksi voit tilaisuuden tullen leikkiä kartanon kummituksia. Odotamme seuraavaa raporttiasi."

Tom otti ison huikan olutta ja nielaisi. Tiesikö pomo rengin kuolemasta?

- Mihin minä olen sekaantunut? Tom ahdistui.

Hän työnsi kirjeen povitaskuunsa ja kirjoitti oman raporttinsa. Lähtiessään hän antoi kirjeen pubin isännälle. Kotona Tom makasi hiljaa sängyllään tuijottaen kattoon. Hänen korvissaan sykki ja ahdistus puristi rintaa.

Osa 12. Westbush

Tom palasi kartanoon iltapäivällä ja tapasi heti Saulin. He kyselivät kohteliaasti toistensa yöunista edellisen päivän järkytyksen jälkeen. Tomin myönsi tallirengin kuoleman tulleen hänen uniinsa. Hän oli nukkunut huonosti, muutoin hän olisi tullut kartanoon jo aamupäivällä.

- Lähtösi jälkeen poliisi ja lääkäri kävivät täällä. Kuoleman vahvistaminen oli nopea toimitus. Raato, mikä raato. Lääkäri oli arvellut, että Oscar kuoli ennemminkin verenhukkaan kuin pistohaavaan, joka sekin oli kyllä vakava. Nyt meidän pitää löytää uusi tallirenki. Oscarin kaltaisen tunnollisen ja oma-aloitteisen kaverin löytäminen ei kyllä ole helppoa. Hyvät on kaikki jo kiinnitetty jonnekin.

- Niin, varmaankin. Minä en noista tallirengeistä oikein tiedä. Mutta Oscarin kohtalo on kerrassaan kylmäävä.

- Ai niin, etsivä Westbush jätti sinulle visiittikorttinsa. Hän pyytää sinua käymään poliisilaitoksella.

- Miksi? Enhän minä tiedä asioista mitään?

- He haluavat kuulla kaikkia, jotka ovat voineet olla paikalla, kun murha tapahtui.

- Niin kai. Kiitos tiedosta. Poikkean siellä ensi tilassa.

Kartanonherra ja Tom löivät kättä päälle musisointisopimukselle. Aluksi soittoa olisi vain yhtenä päivänä viikossa ja kaikissa juhlatilaisuuksissa. Myöhemmin soittoa voisi olla vaikka joka päivä, kunhan majatalo vakiinnuttaa paikkaansa matkalaisten pysäkkinä. Tomia harmitti sopimuksen vähäisyys, mutta toki hän ymmärsi toiminnan käynnistämisen vaikeuden. Olihan hän itsekin yrittänyt saada jalansijaa soitinhuoltajana kaupungissa.

Tom oli juuri lähdössä, kun Emma pysäytti hänet ujosti:

- Kiitti, ku lohdutit mua eile. Täs on sun nenäliinas. Oon pessy ja silittäny sen. Reunas oli hiuka rispaantumaa, niin mä korjasin senki.

- Kiitos vaivannäöstäsi. Yksinäisen miehen nenäliinat rispaantuvat, niin kuin moni muukin vaate.

- Ihan mielellänihä mä. Ja voisin mä korjail niit muitaki, jos tuot tullessas.

- Eihän se vain olisi liikaa vaadittu?

- Ei tietenkää, en kai mä muute sanos.

Molempia ujostutti ja poskia kuumotti, vaikka keskustelu oli kovin arkinen.

Kotimatkalla Tom poikkesi poliisiasemalla tapaamassa etsivä Westbushia. Hän joutui odottamaan tunnin verran. Odottaminen hermostutti häntä, koska Tomin ajatukset alkoivat pyöriä pomolta saaduissa tehtävissä ja niiden toteuttamisessa.

Etsivä Westbush kyseli ensin Tomilta hänen asemastaan kartanossa ja miten hyvin hän tunsi tallirengin.

- Olit kaikista uusin henkilö kartanossa ja vasta vähän aikaa aiemmin saapunut. Meidän on haastateltava kaikki, joilla on mitään kytköksiä kartanoon tai tallirenkiin. Millainen suhde sinulla on palvelijatar-Emmaan?

- Emmaan? Tom kysyi hämmästyneenä. Miten hän tähän liittyy?

- Vastaa vain esitettyyn kysymykseen.

- No, minä olen tavannut hänet vasta, kun olen ensimmäisen kerran vieraillut kartanossa. Hän on oikein viehättävä nuori nainen, mutta siinäpä se vielä.

- "Vielä"? etsivä toisti – haluaisitte suhteelta enemmän?

- Miksipä ei. Hänestä saisin hyvän emännän kotiini.

- Tiesittekö, että tallirenki oli iskenyt silmänsä Emmaan?

- Oscar ainakin oli kovin kiinnostunut Emmasta. Mutta Emmasta en osaa sanoa. Hän ainakin tuntuu pitävän musiikistani. Ja viihdymme toistemme seurassa.

- Sanoitte, että tapasitte Emman kanssa, kun kävitte kartanossa ensimmäisen kerran. Milloin se oli?

Tom yskäisi ja pelkäsi punastuvansa. Hän tiesi, ettei voisi kertoa totuutta ensimmäisestä vierailustaan. Eikä varsinkaan siitä, miten oli nähnyt Emman piileskellen itse puiden ja pensaiden takana.

- En oikein muista… Olisikohan se ollut… Montakos päivää tästä nyt on mennyt? Neljä tai viisi päivää. Korkeintaan viikko. En ole pitänyt kirjaa.

Kokenut etsivä Westbush kiinnitti huomiota Tomin mikroilmeisiin. Ilmiselvästi mies salasi jotain, mutta mitä se oli? Hän ymmärsi pian, ettei muusikko tiennyt tai ei aikonut kertoa osallisuudestaan surmatekoon. Hän näytti miehelle piirtäjän piirtämää kuvaa surmavälineestä.

- Oletteko nähnyt tätä välinettä? Hän kysyi ja kiinnitti taas huomiota Tomin aavistuksen omaiseen hätkähdykseen.

- Tuota. O-olen.

Tom koitti miettiä kuumeisesti, miten välttäisi itseensä kohdistuvat epäilyt. Pidellen kuvaa edelleen käsissään, hän jatkoi:

- Tai ehkä. En voi olla aivan varma. Minusta tämä näyttää siltä, millä Oscaria oli pistetty. Mutta en voi olla varma. Se oli silloin kovin verinen.

- Te siis kävitte tapahtumapaikalla ennen lähtöänne kartanosta surmapäivänä?

- Niin kävin. Olin utelias näkemään. Saul oli siellä ja juttelimme hiukan. Ja minä kävin oksentamassa nokkospensaaseen.

Etsivä Westbush päästi Tomin lähtemään, mutta määräsi hänet pysymään paikkakunnalla. Kartanossa voisi tietysti käydä työasioiden puitteissa.

Tomin lähdettyä Westbush sanoi kuulemista seuranneelle apulaiselleen:

- Laitetaan muusikko seurantaan. Minusta tuntuu, ettei hän kertonut kaikkea.

Apulainen nyökkäsi ja lähti toimittamaan asiaa viipymättä.

Osa 13. Etsivä löytää

Etsivä Westbush kuunteli apulaisensa kanssa konstaapeli Thorntailin kertomusta Tomin seurannasta. Tom oli kävellyt poliisilaitokselta suoraan lähipubiinsa. Hän oli tilannut pienen oluen ja istunut yksin pöydässään. Hän oli ottanut povitaskustaan taitetun paperiarkin, jolle hän kirjoitti jotain.

- Kirjoitettuaan asiansa mies taitteli arkin huolellisesti. Oluensa jälkeen hän lähti ja ojensi viestin mennessään pubin isännälle. He eivät puhuneet montakaan sanaa, mutta kyyppari tuntui tietävän, miten hänen odotettiin toimivan. Lähdin seuraamaan Tomia, mutta hän meni suoraan kotiinsa. Matkalla takaisin asemalle pyysin vastaan tullutta virkapukuista järjestyspoliisia käymään pubissa ja juttelemaan isännän kanssa. Hän raportoinee suoraan teille saavuttuaan vuoronvaihtoon.

- Mielenkiintoista, etsivä Westbush sanoi. Muusikolla näyttää todellakin olevan salaisuuksia.

Myöhemmin samana iltana etsivä Westbush oli vielä työhuoneessaan, kun järjestyspoliisi koputti hänen oveensa.

- Sisään.

- Etsivä Westbush, olen konstaapeli Stingray. Kävin Thorntailin pyynnöstä jututtamassa pubin isäntää.

- Hyvä, teitä juuri odottelimmekin. Kertokaahan lisää.

- Pubin isäntä, Tip Counter. Kyllä, hänen nimensä on todellakin Tip Counter, sanoi konstaapeli, kun näki naurun nykivän etsivien suupielissä. – Tarkistin hänen henkilöllisyytensä ja pubin lupa- ja valvontadokumentit samalla käynnillä.

- Selvähän se, hyvin toimittu.

- Niin. Herra Counter kertoi, että hänelle tuntematon mies oli jättänyt viestin odottamaan noutamista, mutta se oli haettu lähes saman tien. Olin kuulemma myöhästynyt vain muutaman minuutin. Tosin pubissa sisällä tai kadulla ei näkynyt henkilöitä, jotka olisivat herättäneet mielenkiintoa mitenkään. Ehkä hän valehteli.

- Kiitos, konstaapeli Stingray. Meidän pitää järjestää siviilietsivä valvomaan kyypparin kirjeenvaihtoa.

Ennen töistä lähtöään etsivä Westbush määräsi apulaisensa järjestämään Tomille seurannan kellon ympäri.

- Myös pubin vakioasiakkaat tulee selvittää, joten seurantaa sinnekin.

- Selvä.

Aamulla etsivä Westbush kävi tutkimusaineistoa läpi, kun apulainen saapui toimistolle.

- Jahas, sitä on viimein suvaittu saapua vahvuuteen. Olen tässä kertaamassa tosiasioita, liity toki seuraan, Westbush naljaili apulaiselleen ja jatkoi: Miespalvelija löysi tallirengin surmattuna ja oli myös jäänyt uhrin viereen odottamaan viranomaisten saapumista. Hän kertoi veren olleen tuoretta, siis ei vielä juurikaan kuivunutta. Muusikko kertoo uteliaisuuttaan käyneensä katsomassa tapahtuman jälkiä tallissa ja oksentaneensa nokkospensaaseen. Tämä soittoniekka on viimeinen kartanoon palkattu henkilö. Tontin rajalla metsikön takana olevasta ojasta löytyi säkki, jossa oli verinen päällyshaalari. Tekijä on suojannut omat vaatteensa ja pyrkinyt eroon suojahaalaristaan mahdollisimman pian. Miksi hän ei vienyt sitä kauemmas?

- Ja tallissa oli lisää samanlaisia tyhjiä viljasäkkejä, apulainen täydensi.

- Murhatulla Oscarilla oli jonkinlainen suhde Emma-palvelijattaren kanssa. Emma on myös henkilö, joka ilmeisesti on viimeiseksi nähnyt surmatun elossa. Myös Tom näyttää kiinnostuneen samaisesta naisesta. Voisiko mustasukkaisuus olla motiivi?

- Ei pidä myöskään unohtaa, että poliisi kävi kartanossa myös viikkoa aiemmin. Silloin siellä oli pihassa pyöränjälkiä ja sisälle oli ilman murtojälkiä ilmestynyt kukkalaite. Sellainen, joita nähdään hautajaisissa, apulainen muistutti.

- Totta! Voisivatko nämä tapahtumat liittyä toisiinsa? Hmmm…

- Tässä on lausunto, jonka mukaan kartanonherra on tunnistanut murha-aseen olevan hänen paperiveitsensä. Paperiveitsi oli jo kadonnut, kun he saapuivat talven jälkeen kartanoon. Palvelijatar ei kuitenkaan ollut huomannut suojakankaissa mitään tavallisuudesta poikkeavaa.

- Mikä tarkoittaa, että veitsi on todennäköisimmin kadonnut joko syksyllä ennen huonekalujen suojaamista TAI se on kadonnut samaan aikaan kuin kukkalaite ilmestyi kartanoon.

- Tai palvelijatar on vienyt sen kevätsiivouksen yhteydessä, apulainen pohti.

- Pidän sitä epätodennäköisenä, kiinnijäämisen riski olisi ollut suuri ja mikä hänen motiivinsa olisi ollut? etsivä pohti.

- Naiset ovat tunteellisia, eivät he pysty noin loogiseen ajatteluun. Ehkä hän ei enää halunnut riiata tallirengin kanssa? Tai pelkäsi hänen kohtaamistaan.

- Naiset voivat yllättää. Olisiko hän hankkinut aseen pitkän talvisen eron jälkeen ja vieläpä työnantajansa työpöydältä? Ja eikö Oscar olisi pystynyt vastustamaan heikon naisihmisen väkivallan tekoa? Pidän hyvin, hyvin epätodennäköisenä, toisti etsivä. Hyvä kuitenkin, kun tuot pohdintojasi ääneen, kyllä sinäkin joskus vielä opit nämä jutut.

Tom tuntui entistä todennäköisimmältä epäillyltä, mutta mitään näyttöä syyllisyydestä ei vielä ollut. Etsivien jatkaessa tosiasioiden keräämistä ja vaihtoehtojen pyörittelyä, tapauksen tekninen tutkija toi oman raporttinsa.

- Kokonaista sormenjälkeä ei ole saatu tallennettua, mutta joitain verisiä on, jotka eivät vastaa ruumiin sormenjälkiin, tekninen tutkija kertoi. Paperiveitsessä ei ollut tallennettavia sormenjälkiä, valitettavasti. Ojasta löytyneessä haalarissa on veritahroja, jotka ovat voineet tulla käsirysyssä puukotuksen yhteydessä. Haalari on suurta kokoa, mutta lahkeita oli lyhennetty. Arvelisin siis, että sitä on käyttänyt lyhyt, tukeva henkilö.

- Ei sovi Tomiin. Hän on hoikka, etsivä totesi. Tietysti hän on voinut käyttää jonkinlaista vyötä. Tai hänellä on ollut apuri.

- Vyöksi sopivaa ei ole löytynyt, tekninen tutkija sanoi. Ai niin, haalarin polvissa ja hihansuissa oli multaa ja hiekkaa. Aivan kuin sen käyttäjä olisi kontannut. Tässä kaikki havainnot tähän mennessä. Jatkamme vyön etsimisellä.

- Ja käykää myös keräämässä sormenjäljet kaikilta kartanossa.

Osa 14. Kummia kulkijoita

Tom makoili sängyllään ja tuijotti kattoon. Uni ei tullut. Hän mietti, miten oli joutunut tällaiseen tilanteeseen. Hänellä oli kaksi työtä, joiden yhdistämisessä oli pulmansa. Pomon antamat tiedonhankintatehtävät tuntuivat pieniltä, mutta hän ei voinut olla pohtimatta, mitä niiden taustalla oli. Miksi tiedonhankintaan oli lisätty kummitteleminen?

Satunnaiset soitinhuollot ja pianonvirittämiset yhdessä kartanon muusikon pestin kanssa eivät yksinään tuottaneet riittävästi hänen niukkaankaan elämiseensä.

Tomin tunteiden myrskyä yllytti Emma. Nuori nainen oli ollut helpoin lähestyttävä tiedonhankinnan käynnistämiseksi. Palvelijattaren usko yliluonnolliseen oli myös tehnyt kummittelun helpoksi. Tom oli siirrellyt tavaroita ja virittänyt pieniä ansoja, joiden laukeaminen aiheutti omituisia tavaroiden putoamisia ja kolinoita ilman näkyvää syytä. Emma oli tahtomattaan auttanut Tomia pitämällä kummitusjuttuja yllä. Hän oli ilman ohjaamista päätellyt Oscarin jääneen kapinoimaan kuolemaansa.

Työnsä puitteissa Tom oli tutustunut Emmaan ja hän oli alkanut kaivata iloisen nuoren naisen seuraa. Tällaiset tunteet Emmaa kohtaan saivat Tomin tuntemaan syyllisyyttä salaisesta tehtävästään. Hän olisi mieluusti luopunut kirjeenvaihdosta pomon kanssa, mutta se ei ollut mahdollista. Ainakaan vielä. Ahdistusta lisäsi tieto häneen itseensä kohdistuvista epäilyistä tallirengin surmaajaksi.

- Uskoikohan Emmakin niin? Tom mietti.

Seuraavana iltana Tom soitti pianoa päivällistarjoilun aikaan. Kartanonrouvan kanssa oli sovittu kahdesta kappaleesta kerrallaan ja sitten pidettäisiin hiukan taukoa ennen seuraavia kahta kappaletta. Päivällistarjoilun päätyttyä hän soittaisi useamman kappaleen, mikäli asiakkaita riittäisi iltaan asti.

Tom oli juuri noussut ensimmäisen soiton jälkeen ylös, kun miespalvelija ohjasi pöytään yksinäistä miesasiakasta. Kun miehen katse kohtasi Tomin katseen, hän nyökkäsi kuin kenelle tahansa asiakkaalle ja poistui huoneesta. Kylmä hiki kutitti paidan sisällä ja solmio kuristi. Hän kiiruhti palveluskunnan ruokailuhuoneen läpi ulos. Hän tarvitsi tupakkaa.

Ulkona Tom kaivoi piipun taskustaan vapisevin sormin.

- Mitä ihmettä pomo täällä tekee? Tuliko hän vahtimaan minua, vai mitä ihmettä? Tom pohti.

Emma tuli navetan takaa tyhjä laskiämpäri kädessään.

- Hei Tom! Mikä sul on, oot ku aavee nähny? Kasvos on aiva valkose.

Tom ei heti osannut vastata mitään. Hän ei mitenkään voisi kertoa juhlasalissa istuvasta asiakkaasta.

- Luulin nähneeni Oscarin, Tom valehteli. Tuolla tallin ikkunassa, Tom osoitti. Mutta eihän se tietenkään voinut olla Oscar. Varmastikin näin väärin.

- Kyllä se saatto ollakki Oscar, Emma vastasi. Tääl on tapahtunu kummii sen jälkee, ku… Meinaa, talli ovi aukeilee itteksee ja Oscarin tuoppi ilmestyy uudellee ja uudellee pöydäl, vaik oon yrittäny piilottaa sitä.

- Aivanko totta? Tom yritti näyttää tietämättömältä.

- Tavallaa oon iloinen, ku sä sanot nähnees sen. En sitte ookkaa ainoo, joka aistii sen täällä.

- Mutta… ethän kerro tästä herrasväelle? Minä olen vielä uusi täällä, enkä haluaisi heidän… tiedäthän.

- Juu, pidetään tää meidä juttuna, Emma sanoi. Mut sitte, jos Oscar rupee isommasti riehumaa, ni sitte en uskal olla kertomatta. Mut jos sä suojelet mua ni kyl mä pärjää.

- Tietysti, Tomin kasvoille levisi vilpitön hymy.

Tom meni vielä soittamaan juhlasaliin, mutta vältti katsekontaktia kaikkiin asiakkaisiin.

Illalla siviiliasuinen etsivä istui syömässä munakasta pubissa, kun Tom tuli odotetusti kirjoittamaan tavanomaisen viestinsä. Tom jätti viestinsä isännälle ja etsivä haukkasi palan paahtoleipäänsä. Muutama minuutti Tomin poistumisen jälkeen pubiin saapui hevosmiehen asuun pukeutunut mies, joka tervehti kyypparia. Ajuri poistui ulos heti, kun oli työntänyt saamansa paperin povitaskuunsa. Etsivä pyyhkäisi nopeasti suupielensä ja kiitti isäntää.

Etsivä ennätti nähdä vaunujen takaosan ennen niiden katoamista kulman taakse.

Osa 15. Vaunukyytejä

- Mainiota! etsivä Westbush huudahti lukiessaan peitepoliisin raporttia.

Tomin kirjeen oli käynyt noutamassa mies, joka oli kasvoiltaan poliisin vanha tuttu. Koskaan häntä ei ollut saatu kiinni mistään, mutta hän tuntui aina olevan siellä, missä tapahtuu. Monissa murha-, ryöstö- ja salakuljetustapauksissa tämä henkilö oli ollut jotenkin liittyneenä.

- Todennäköisesti hän on kuski, joka ei itse osallistu muuhun toimintaan kuin viestien välittämiseen, Westbush sanoi apulaiselleen.

- Olemme selvittäneet kaupungissa säännöllisesti havaittuja hevosvaunuja omistajineen. Valitettavasti se on kovin työlästä ja vaatii jalkautumista. Arvelen, että tulevaisuutta silmällä pitäen olisi hyvä edistää jonkinlaista pakollista vaunujen rekisteröintiä. Näiden etsiminen on tarpeettoman hidasta näin.

- Tuskin erilaiset liikkumisvälineet kovinkaan paljon yleistyvät. Kansalaisten suurimpana enemmistönä tulee aina olemaan palvelusväkeä ja vähäosaisia, Westbush aprikoi. Eikä kaupungissa edes olisi tilaa kaikille vaunuille. Kerrohan lisää.

- Peitepoliisin kuvaus sopii vain seuraaviin kaupungissa tavattuihin nelipyöräisiin vaunuihin:

Lady Edith Vitalisin suuret hevosvaunut,

Sir James Showercreamin itsestään liikkuva Panhard et Levassor ja

Lady Ann-Marie Moisturizen taittokattoiset vaunut.

- Lisäksi kaduilla on usein nähty suuret tyylikkäät Broughamit, mutta niiden omistajaa ei ole vielä tavoitettu. Ja tietysti on havaittu satunnaisia kulkijoita lähialueilta.

- Kun kartanon pihalla olevat pyöränjäljet havaittiin, olivatko ne kolmi- vai nelipyöräisen kulkuneuvon jättämät?

- Hetkinen, tarkistan… nelipyöräisen, apulainen varmisti.

- Näyttää siltä, että myös ne Broughamit pitää löytää. Nimilista ei kuulosta kovin rikolliselta.

- Laitan hakuun.

Seuraavana päivänä apulaisella oli hyviä uutisia etsivä Westbushille:

- Broughamit on löydetty. Ne omistaa mies nimeltä Charlie O'Sullivan. Mies ottaa vastaan erilaisia kuljetustehtäviä. Hän kuljettaa lähetyksiä ja ihmisiä, jotka haluavat kyydin.

- Kaikenlaista hapatusta! Ihmiset vain laiskistuvat, Westbush tuhahti. Mistä vaunu löytyi?

- Se tavoitettiin antiikkiliike Ollivander'sin edestä Viistokadulta. O'Sullivan oli asioimassa liikkeessä. Ja tiedätkös mitä?

- No?

- O'Sullivan tunnistettiin kasvoiltaan tutuksemme! Hän on meidän herra Aina Siellä Missä Tapahtuumme!

- Todellako? Alkaisikohan viimein silmukka kiristyä. Laitetaan antiikkiliike ja Ollivanders itsekin seurantaan. Ja tietysti pidetään silmällä myös O'Sullivania. Ja minä lähden nyt päivälliselle kartanoon, tuletko mukaan?

- Jätän väliin. Vaimo on iloinen, jos kerrankin syön kotona, apulainen totesi.

Kartanonrouva itse otti etsivä Westbushin vastaan.

- Tervetuloa, etsivä Westbush. Tuletteko työasioissa vaiko kenties päivälliselle? Meillä on tänään tarjolla paistettuja lampaan munuaisia. Ja jälkiruuaksi keittiömme on loihtinut aivan taivaallisen hyvää talon jäätelöä kauden hedelmistä ja marjoista.

- Sekä että, hyvä rouva. Sekä että. Tutkimuksemme edistyvät ja ajattelin, että päivällinen täällä saattaisi yhdistellä muutamia irrallisia langanpäitä.

- Toivotaan niin, kartanonrouva sanoi. Sallikaa minun saattaa teidät pöytäänne. Täytyy sanoa, että niin kummallista kuin se onkin, niin tämä kaikki tuntuu tekevän hyvää liiketoiminnallemme. Monet asiakkaat haluavat kuulla murhasta ja kummitustarinoita kartanostamme. Eräskin pariskunta halusi majoittua huoneeseen, jossa olisi ollut eniten havaintoja kummituksista. Emme kuitenkaan majoittaneet heitä tähän ruokasaliin. Se olisi ollut liikaa, eikö vain, rouva nauroi iloisena.

- Aivan niin, etsivä vastasi huvittuneena. Mukava kuulla liiketoiminnan lähteneen sujuvasti käyntiin.

Etsivä Westbush odotti alkuruokaansa ja katseli ympärilleen. Ruokasali ei ollut täynnä, mutta henkilökunta pysyi kiireisenä. Westbush nosti kulmiaan, kun kartanonrouva ohjasi tutun miehen ruokasaliin ja vapaaseen pöytään. Hän ei olisi uskonut törmäävänsä Charlie O'Sullivaniin täällä. Mies oli pukeutunut tavallista kuskin asuaan tyylikkäämmin. Vaalean kesäpuvun lisäksi hänellä oli huivi kaulassaan ja knalli kädessään.

- Istukaa tähän odottamaan, pyydän kartanonherraa saapumaan. Haluaisitteko jotain juotavaa odottaessanne? Westbush kuuli rouvan kysyvän samalla, kun otti knallin miehen kädestä.

- Taidanpa syödä, kun nyt olen tullut tänne. Toisitteko minulle ruokalistan, kiitos? Pelkkä olut riittää juomaksi, olen vaunuilla.

O'Sullivan korotti ääntään viimeisen lauseen kohdalla, joten kaikki salissa ruokailevat kuulivat sen. Joku kääntyi katsomaan pröystäilevää asiakasta. Westbushin saapuessa pihassa ei ollut näkynyt yhtään itsestään liikkuvaa vaunua, joten muutkin asiakkaat olivat todennäköisesti saapuneet hevosvetoisesti. Hän itse oli kävellyt osan matkasta ja ottanut sitten kyydin ohikulkevan maanviljelijän kärryjen pukilta.

Kartanonherra saapui ruokasaliin ja kävi tervehtimässä Westbushia ennen kuin istui vieraansa seuraan. Westbush ei aivan pystynyt kuulemaan, mistä herrat keskustelivat, mutta hän seurasi miesten eleitä. O'Sullivan kaivoi povitaskustaan paperiarkin ja työnsi sen kartanonherran eteen. Kartanonherra avasi paperin, katsoi sitä ilmeettömänä ja nousi seisomaan. Sitten hän otti kiinni O'Sullivanin tuolin selkänojasta ja sanoi:

- Saatan teidät ulos. Teidän ruokailunne on nyt päättynyt.

Osa 16. Hevostelua

Ruokailunsa päättyessä Westbush pyysi saada tavata kartanonherran, joka saapuikin pian hänen seurakseen kahville.

- Sallinette, että kyselen teiltä muutaman kysymyksen?

- Totta kai, kartanonherra sanoi. Odotamme kovasti, että murhaaja saadaan kiinni. Henkilökuntamme pelkää, kun emme voi tietää, kuka on kyseessä.

Sitten kartanonherra madalsi ääntään ja jatkoi etsivän puoleen kumartuen:

- Erityisesti, jos paljastuu, että se on muusikkomme Tom. Siinä tapauksessa meidän täytyy päästä hänestä eroon mahdollisimman pian.

- Niin, sellaista emme voi vielä väittää, sanoi etsivä Westbush. Mutta kertokaahan äskeisestä vieraastanne. Huomasin, että jouduitte lähettämään hänet ulos kesken ruokailun.

- Niin. Se oli hmmm… mikäs hänen nimensä oli… irlantilaisen kuuloinen… O'Solomon, O'Sully…

- O'Sullivan, etsivä auttoi.

- Niin! O'Sullivan. Tuo hyväkäs halusi ostaa kartanon. Hän kertoi minulle, miten kartanoni talous on kuralla ja että murhatutkinta mustaa mainetta. Hän tarjoutui "pelastamaan" minut pulasta ja ostavansa kartanon itselleen. Hän tarjosi naurettavan alhaista hintaa, jota en mitenkään voisi tuollaisten loukkaavien puheiden jälkeen hyväksyä. Lisäksi täällä elää tyttäremme Sofian muisto. Elävä ja toimiva kartano on meidän tapamme pitää yllä ja kunnioittaa tyttäremme muistoa.

- Ymmärrän. Kiitos tästä. En vaivaa teitä tällä kertaa enempää. Ruoka oli oikein maukasta ja palvelu ensiluokkaista. Suosittelen ravintolaanne ystävilleni.

- Olemme kiitollisia sellaisesta. Tarvitsetteko kyydin takaisin kaupunkiin? Muusikkomme Tom päättää työvuoronsa aivan pian ja renkimme on luvannut viedä hänet kotiinsa.

- Miten huomaavaista, kiitos. Otan mielelläni kyydin.

Tom lopetti soittamisen. Hän keräsi nuottitelineensä ja asetteli viulun koteloonsa. Tavarat kädessään hän siirtyi keittiöön, jossa Emma touhusi päivän viimeisiä tiskejä.

- Päivä pulkassa, Tom sanoi pysähtyen hetkeksi.

- Mullaki iha pian, Emma sanoi kääntämättä katsettaan tiskeistä.

Tom säilytti viulua ja tavallisimpia nuottejaan usein palveluskunnan ruokasalin nurkkakomeron alaosassa. Emma oli tehnyt hänelle sinne tilaa talousmamsellin suostumuksella. Tom kolautti komeron oven kiinni, kun Emma pölähti ruokasaliin kuivaten käsiään esiliinaansa.

- Kuule, yks juttu, nainen sanoi.

Tom kohotti katseensa ja nousi seisomaan.

- Mä tiedän, mitä kylil puhutaa. Ja jotku täälläki taitaa luulla, että sä tapoit Oscarin. Mut mä en ajattele sillee.

- Kiitos, Emma. Tuo ilahduttaa minua. Erityisesti sinun sanomanasi, Tom hymyili surumielisyyttä silmissään.

Tom olisi halunnut halata punastelevaa palvelijatarta, mutta ei tohtinut käydä liian lähelle. Hänelle merkitsi suunnattomasti, ettei Emma ajatellut hänen tappaneen Oscaria. Kyllähän tallirengin kuolema oli sattunut sopivasti, kun hän itse oli alkanut viihtyä useammin palvelijattaren seurassa. Mutta ei hän sentään kilpakosijoita halunnut hengiltä päästää.

- Kyyti lähtee, Saul tuli ruokasaliin. Etsivä Westbush tulee samaan kyytiin.

- Kiitos, Saul. Minäpä lähden. Nähdään taas! Tom huikkasi Saulille ja iski hymyillen silmää Emmalle, joka tirskahti ja loi posket punoittaen katseensa alas.

Kun Tom tuli pihalle, renki auttoi etsivä Westbushia kärryjen pukille. Tomille hän huikkasi:

- Pääsetkin nyt tuonne lavalle. Hyppäähän kyytiin, niin lähdetään.

Renki maiskautti suuren clydesdalenhevosen ja shirehevosen risteytyksen liikkeelle. Rauhallinen sabinotamma oli majesteettinen ilmestys. Tom tunsi olonsa epämukavaksi samoilla kärryillä etsivän kanssa. Hän tiesi etsivän seuraavan hänen olemustaan ja tekojaan erityisen tarkasti, vaikkei hänellä ollut mitään tunnollaan. Ainakaan tallirengin surmaa. Vaivaantunut hiljaisuus leijui matkaa tekevän kolmikon ympärillä. Vihdoin renki alkoi vihellellä aikansa kuluksi.

Etsivä jäi kyydistä ensiksi.

- Kiitos kyydistä, Westbush sanoi rengille ja huikkasi vielä Tomille: Tulepa huomenna käymään laitoksella. Voitaisiin jutella vielä toisenkin kerran.

- Minä tulen, Tom sanoi havahtuen ajatuksistaan.

Vaikka Tom oli osannut odottaa toista kuulemista, hän yllättyi silti.

Renki kuului siihen harvinaiseen joukkoon, joka ei syyttänyt Tomia ennakkoon Oscarin surmasta. Mies luotti poliisivoimiin ja osasi käyttäytyä asiallisesti Tomin kanssa, oli tämä sitten syyllinen tai ei. Keskustelun aiheet olivat siitä huolimatta vähissä kaksikon välillä. Tom pyysi jäädä pois kyydistä kantapubinsa kohdalla. Hän kävi taas kirjoittamassa viestin pomolle.

Osa 17. Köysi kiristyy?

Tom kirjoitti viestiä pomolle, kun pubin isäntä tuli hänen pöytäänsä. Poikkeuksellisesti kyyppari istui Tomin seuraan vesilasi kädessään.

- Sinulle tuotiin viesti, hän sanoi ja työnsi kädessään olleen sanomalehden Tomin eteen.

- Kiitos, Tom sanoi.

- Sinun on nyt syytä poistua, vie lehti mennessäsi äläkä tule tänne vähään aikaan.

- Anteeksi, kuinka? Tom kysyi hämmästyneenä.

- Niin, et voi tulla tänne enää. Minusta ei ole mukavaa sanoa näin hyvälle asiakkaalle, mutta tilanne on nyt tämä. Kunhan olet päässyt eroon epämukavasta varjostasi, olet taas tervetullut.

- Varjostani? Tom kysyi hiljaa, mutta kyyppari oli jo noussut pöydästä ja osoitti hänelle ovea.

- Hyvästi, isäntä sanoi.

Tom puristi sanomalehteä kainalossaan kävellessään kotiin. Hän oli ymmällään, kunnes tajusi:

- Tietysti! hän sanoi ääneen.

Miten hän olikin ollut niin lapsellinen. Poliisi tietysti varjosti häntä murhatutkimuksen vuoksi.

Kotona Tom avasi sanomalehtikäärön ennen kuin riisui päällysvaatteitaan. Lehden välissä oli tuttu tavallinen kuori. Ilmeisesti kyyppari ei ollut tällä kertaa halunnut antaa kirjettä Tomille muiden nähden. Kuoressa oli tavalliseen tapaan maksu raportista ja viesti. Viesti oli lyhyt ja yksiselitteinen:

Toistaiseksi palveluksiasi ei tarvita enempää.

Tilanne oli kirvelevä. Vaikka palkkio raporteista ei ollut varsin suuri, toistuvana tulona sillä oli kuitenkin ollut merkitystä Tomin niukassa elämässä. Murhaepäilykset niskassaan Tom oli ahdistunut.

Seuraavana aamuna Tom oli hyvissä ajoin poliisilaitoksella. Hän oli valvonut koko yön ja siksi hyvin väsynyt. Hän halusi hoitaa tämän heti pois ja toisaalta hänen pitäisi olla iltapäivällä kartanossa sopimassa rouvan kanssa illan ohjelmistosta. Kartanon rouvan mielestä musiikin piti sopia ruokalistaan ja hän halusi itse osallistua kappalevalintaan.

Etsivä Westbush oli jo toimistolla, mutta hän ei ottanut Tomia vastaan yksin. Westbushin elämä näytti olevan täynnä pelkkää työtä, niin pitkiä työpäiviä hän teki. Apulainen sen sijaan tasapainoili työstään riippuvaisen esimiehen ja perheensä välillä. Tom näki apulaisen pyyhältävän viitan liepeet hulmuten sisälle rakennukseen. Mies korjaili virkatakkinsa napitusta oikeaksi haparoivin sormin. Kypärä oli huolimattomasti päässä leukahihna auki roikkuen. Hän huomasi Tomin ja kopautti lippaan kahdella sormellaan:

- Liikaa nappeja näissä varusteissa.

Tom ei ehtinyt vastata mitään, kun apulainen oli jo sännännyt etsivä Westbushin huoneeseen. Huoneesta kuului kovaäänistä keskustelua, mutta Tom ei saanut sanoista selvää.

- Sieltähän sitä tullaan! Westbush kohotti ääntään apulaisen sännätessä huoneeseen. Millainen sinun virka-asusi on! Kyllähän sinä tiedät, että virkamiehen tule esiintyä kadulla huolitellusti pukeutuneena! Tällä kertaa pääset vähällä, mutta ensi kerralla… Älä anna tulla ensikertaa!

- En. Kiitos, apulainen sanoi painaen päänsä nolona ja kiinnittäen leukahihnan.

- Kuulusteltava on joutunut odottamaan, kun en halunnut aloittaa haastattelua jonkun konstaapelin todistamana. Ammattimaista tutkintaa ei tehdä vaihtamalla tutkijoita jokaisessa kuulustelussa, Westbush karjui.

Etsivä liioitteli, sillä tämä oli ainoa kerta, kun apulainen oli myöhästynyt kuulustelusta, vaikka täpäriä tilanteita olikin ollut.

- Minä sen sijaan olen täällä tehnyt tutkimustyötä. Kaiken olen joutunut tekemään yksin, kun apulaiseni tulee myöhässä.

- Itseasiassa…

Apulainen olisi halunnut huomauttaa olevansa ainoastaan viisi minuuttia myöhässä varsinaisen työaikansa alkamisesta, mutta sulki suunsa ja kysyi sen sijaan:

- Onko löytynyt jotain uutta?

- Noo, ei varsinaisesti, etsivän äänenpaino laski normaalille keskustelutasolle tai hiukan sen alapuolellekin: mutta kenttäraportit pitää lukea, jotta kokonaiskuva selviää ja johtolangat löytyvät kaiken materiaalin joukosta. Pyydä Tom sisään.

Apulainen nauroi sisäänpäin ja viittasi Tomin sisään.

Tom istui hänelle osoitetulle tuolille etsivä Westbushin pöydän edessä. Apulaisetsivä seisoi hänen vieressään taaempana, Tomin näkymättömissä.

- Kertokaahan minulle vielä, miten oikein saavuitte muusikoksi kartanolle? Ja missä olitte tallirengin surman aikaan.

Tom päätti tehdä poliisin kanssa yhteistyötä. Hän ei alkanut väittää vastaan, vaikka häneltä kyseltiin samoja kysymyksiä kuin aiemmallakin kerralla. Muusikko halusi uskoa rehellisyyden ja oikeuden voittoon. Kuuliaisesti hän kertasi saapumisensa kartanoon ja tutustumisensa Emman kanssa.

- No niin. Tuonhan te olette kertonutkin jo. Mutta ette ole tainnut olla aivan rehellinen, etsivä Westbush sanoi kuultuaan Tomin johdonmukaisen kertomuksen uudelleen.

Tomin korvia alkoi kuumottaa ja kylmä hiki virtasi hänen selkärankansa vieressä alas housunkaulukseen. Hän ei tiennyt mitä hänen pitäisi sanoa.

- En minä ole tehnyt Oscarille mitään, hän sanoi nopeasti.

- Jaaha. Vai niin. No, kertokaapa meille miten te tunnette Ollivanderin?

- Kenet? Tom kysyi yllättyneenä.

Etsivä Westbush kaivoi pöydällään olevasta paperipinosta sanomalehdestä leikatun kuvan antiikkiliikkeensä edessä seisovasta Ollivanderista ja sai puolestaan apulaisensa yllättyneeksi.

- Tämän herran tässä kuvassa, etsivä ojensi paperinpalan Tomille.

- Olen tavannut hänet kerran, mutta en tiennyt hänen nimeään.

Tom mietti kuumeisesti, voisiko tai pitäisikö hänen kertoa pomostaan ja tältä saamistaan tehtävästä. Jos pomolla oli sormensa pelissä Oscarin kuoleman kanssa, hän itsekään ei olisi turvassa, jos auttaisi poliisia. Mutta ei hän halunnut itsekään roikkumaan hirttopuuhun tai iäksi vankeuteen.

- Kerropa meille tuosta tapaamisesta, Westbush pyysi.

Tom kertoi nieleskellen ja epävarmana kukkatoimituksesta ja pomolle tuomastaan paperiveitsestä.

- En halunnut kertoa näistä aiemmin, koska pelkäsin. Ja nyt minua pelottaa vielä enemmän. Minä en ole tappanut hiirtä suurempaa elävää koskaan, enkä voisi sellaista tehdä. Mutta jos pomolla, siis sillä Olanderilla..

- Ollivanderilla, apulaisetsivä korjasi.

- … Ollivanderilla on jotain tekemistä Oscarin surman kanssa, niin nyt kai minäkin olen vaarassa, Tomin ääni vaimeni lauseen loppua kohti ja katse painui lattiaan.

- Onko sinulla vielä jotain tunnollasi? etsivä Westbush kysyi. Jos autat meitä nyt, niin saatuamme murhaajan kiinni, sinullakin on varmasti rauhallisempi mieli.

- Niin, onhan tässä vielä ne muutkin tehtäväni, Tom epäröi. Mutta en tiedä liittyvätkö ne mitenkään tähän rikokseen.

- Anna meidän päättää siitä.

Niinpä Tom kertoi myös aiheuttamastaan hämmingistä kartanossa ja pomon kanssa käymästään kirjeenvaihdosta.

- Kummittelussahan ei ole mitään rikollista, eihän? Tom kysyi.

- Ei varsinaisesti. Mutta luvaton tunkeutuminen kartanoon on jotain, mikä saattaa päätyä syyttäjälle. Kepposteleminen sinun on kuitenkin syytä lopettaa heti.

- Niin, Tom sanoi hiljaa ja laski katseensa.

Osa 18. Tunnustuksia

Seuraavan kerran Tom meni hyvissä ajoin kartanolle soittamaan. Hän halusi mahdollisuuksien mukaan jutella Emman kanssa ennen kuin kukaan muu saisi tietää hänen kummitteluistaan kartanossa. Matkalla hän poikkesi jättämässä pomolta saamansa viestit poliisilaitokselle, kuten oli luvannut.

Emma istui palveluskunnan ruokasalissa keskittyneenä kirjontatyöhönsä, kun Tom saapui. Nainen nosti katseensa, kun kuuli askeleet portaissa ja hymy levisi kasvoille hänen tunnistaessaan saapujan.

- Hei, Emma, Tom sanoi. Olisiko sinulla hetki aikaa lähteä kanssani kävelylle?

- Toki, nainen sanoi innostuneena, vaikka huomasikin Tomissa erikoista jännittyneisyyttä, joka tarttui myös palvelijattareen.

He kävelivät kartanon mailla rannalle, jossa Tom poimi pari lituskaista kiveä ja heitti kummallakin muutaman leivän tyynelle järven pinnalle. Sitten hän rauhoittui ja pysäytti katseensa kauas vastarannalle. Hermostunut Emma seisoi hiljaisensa hänen vierellään.

- En oikein tiedä, miten tämän aloittaisin, Tom takelteli sanoissaan.

- Sano suoraa vaa. En mä sua pure. Sä voit puhuu mulle ihan kaikest. Kyl sä sen tiedät.

- Niin. Muistat Sofian kukkalaitteen pianojakkaralla, Tom aloitti varovasti. Se oli minun tuoma.

Emma huokaisi kuuluvasti ja istahti rantakivelle peittäen kädellään auki ammottavaa suutaan. Nainen ei kuitenkaan keskeyttänyt vaan antoi miehen jatkaa.

Aloitettuaan Tom pääsi vauhtiin ja hän tunnusti kummittelunsa, kepposensa ja tiedonhankintansa kartanossa. Hän kertoi salaperäisestä pomosta, jonka kanssa oli ollut kirjeenvaihdossa, ja miten oli tiukille hän oli joutunut jäätyään työttömäksi

- Haluan olla sinulle rehellinen, Emma, hän sanoi. Minä pidän sinusta niin paljon. Tein sen kaiken puhtaasti rahan vuoksi.

Emma istui hiljaa mietteliään näköisenä tuijottaen järveen.

- Entä Oscar, Emma kysyi hiljaisuuden jälkeen ja nosti katseensa Tomiin.

- Minä en ole tappanut ketään. En tappanut Oscaria.

Emma oli taas hiljaa ja nousi sitten ylös. Hän kietoi kätensä Tomin vyötärölle ja sanoi:

- Mä uskon sua. Mäki tykkään susta.

Sitten nainen alkoi nauraa.

- Ja mä ihan tosissaa uskoin Sofian ja Oscarin liikkuva kummittelemas!

Tom otti Emman pään käsiensä väliin ja suuteli häntä hellästi otsalle. He kävelivät käsi kädessä takaisin kartanoon.

Talousmamselli näki heidät ikkunasta ja oli heitä vastassa, kun he saapuivat.

- Jaahas, sitä on sitten taas nuorta lempeä ilmassa.

Tom otti nuottivihkonsa ja meni kartanonrouvan puheille. Hän vinkkasi silmää Emmalle mennessään.

- Eipä ole Oscar kerennyt kylmetä, kun olet jo uutta riiaamassa, talousmamselli sanoi nyrpeästi Tomin mentyä.

- En mä ollu sil taval Oscarist kiinnostunu, Emma puolustautui terävästi.

- Et kyllä kovasti laittanut hänen lähentelyilleen vastaankaan, vanhempi nainen totesi. Kai sinä tiedät, että tuo Tom on epäiltynä Oscarin murhasta? Onko nyt viisasta murhaajan kanssa seurustella? Saat huonon maineen, kun mies päätyy hirsipuuhun.

- Mitä sä tuollaisii puhut! Ei se oo murhannu ketää.

- Kuule, niitä on vaikka minkälaisia casanovia, joiden tempuista ei voi tietää. Taidankin kutsua häntä jatkossa Tom Juaniksi! talousmamselli taivutti selkäänsä ja nauroi makeasti. Pidä tyttö varasi!

- Ei Tom oo tehny mitää väärää.

Sen sanottuaan Emma vaikeni. Pitäisikö hänen kertoa talousmamsellille totuus kummitustapahtumien taustalla? Hän päätti toistaiseksi olla paljastamatta mitään Tomin tekosista. Mamselli saisi vain lisää vettä myllyynsä ja pyöräyttäisi Tomin jopa sarjamurhaajaksi ja onnenonkijaksi. Ainakaan vielä ei ollut mitään syytä kertoa. Ja olihan Tom luvannut lopettaa keppostelun.

Etsivä Westbush avasi pubin oven. Hän oli tarkoituksellisesti pukeutunut lounaalle mennessään siviilivaatteisiinsa. Hän tilasi baaritiskiltä annoksen lihamuhennosta ja silmäili huomaamattomasti muut asiakkaat, mutta ei havainnut tuttuja kasvoja. Etsivä asettui istumaan kasvot ovelle päin. Hän halusi tarkkailla tulijoita sekä kyypparia touhuissaan.

Apupoika toi tilatun annoksen ja oluen pöytään. Kun hän oli toivottamassa hyvää ruokahalua, etsivä keskeytti hänet kysymällä:

- Minkälainen viestikeskus tämä pubi on? Minkälaisia viestejä täällä välitetään ja kenelle?

Poika katsoi kysyvästi etsivään ja sanoi:

- Mä en tiedä sellasesta mitää. Eihän tääl mitää viestikeskusta oo.

- Jaaha, etsivä sanoi tympääntyneellä äänellä. Pyydätkö isännän istumaan kanssani hetkeksi?

- Selvä, mä kysyn, jos se ehtii.

Isäntä saapui viivytellen etsivä Westbushin pöytään. Hänellä oli rätti kädessään ja kaikkien pöytäpintojen huolellinen pyyhkiminen näytti olevan tärkeämpää kuin asiakkaan tapaaminen. Kun mies viimein istui Westbushin eteen, etsivä vilautti hänelle virkamerkkiään. Se sai kyypparin vilkaisemaan taakseen ja sitten ryhdistämään istuma-asentonsa.

- Mitäs te haluatte? hän kysyi.

- Tietojeni mukaan täällä on käyty viestinvaihtoa. Kertoisitteko minulle siitä.

- Ei minulla ole sellaisesta mitään tietoa.

- Onpas merkillistä, sillä minulla on siitä luotettava todistus. Kerrotteko minulle viestinvaihdosta oma-aloitteisesti vai noudammeko teidät asemalle antamaan virallisen lausunnon?

- Olkoon, kyyppari tuhahti.

Sitten etsivä Westbush sai kuulla, minkä jo tiesikin: vakioasiakkaat jättivät viestejä vakioasiakkaille, jotka eivät koskaan tavanneet toisiaan. Tai ainakaan juuri koskaan. Westbush näytti sanomalehdestä leikattua kuvaa Ollivanderista ja piirroskuvia O'Sullivanista ja Tomista. Kyyppari tunnisti O'Sullivanin ja Tomin. Antiikkikauppiasta hän ei sanonut tunnistavansa.

- Saitteko te jotain palkkaa tällaisesta toiminnasta, etsivä kysyi.

- En tietenkään. Paitsi, että vakioasiakkaat yleensä juovat oluen tai pari. Ehkä joskus syövätkin jotain.

Harjaantunut poliisin silmä tunnisti valehtelevan miehen edessään, mutta Westbush jätti asian sikseen. Tällä haavaa. Jos asia tulisi merkitykselliseksi, hän palaisi asiaan.

Osa 19. Suuret on haaveet

Westbush selasi saamiaan kenttäraportteja toimistossaan: hevosmies O'Sullivanin liikkeissä ei ollut ilmennyt mitään uutta, Tom näytti vaihtaneen kantapubiaan ja rauhoittuneen liikkeissään, Ollivanderia ei ollut nähty liikkeellä ollenkaan. Viime mainitun asunto sijaitsi liikehuoneiston yläpuolella ja liike oli avattu ja suljettu joka päivä, vaikka miestä itseään ei ollut nähty kertaakaan.

- O'Sullivan on täällä, apulaisetsivä kurkisti ovenraosta.

- Jaaha, hyvä, hyvä. Tulepas hiukan sisälle, niin sovitaan muutama juttu ensin.

Tutkijat kertasivat hevosmieheltä kysyttävät asiat. Westbush päätti antaa apulaiselleen mahdollisuuden harjoitella kuulustelua ja pysyisi itse tarkkailijana taka-alalla. Tietysti hän auttaisi, jos apulainen näyttäisi jäävän irlantilaiselle kakkoseksi.

Etsivät siirtyivät neuvotteluhuoneeseen ja pyysivät aulassa odottavan hevosmiehen seuraamaan heitä.

- Istukaahan, herra O'Sullivan, apulaisetsivä sanoi. Tiedättekö, miksi teidät on kutsuttu tänne?

- Enpä oikeastaan. Ehkä minä kuulen sen pian.

O'Sullivan vilkuili Westbushia kuin olisi tunnistanut hänet. Niinpä etsivä sanoi:

- Olette ehkäpä kuullut kartanossa tapahtuneesta murhasta?

- Toki, siltä ei voi välttyä.

- Te omistatte hevosvaunut? apulaisetsivä kysyi.

- Kyllä, O'Sullivanin ilmeestä näkyi ylpeys. Se on uusi kahden hevosen Brougham. Vasta pari vuotta vanha. Se soveltuu mainiosti henkilökuljetuksiin, sillä siihen mahtuu ajurin lisäksi jopa neljä tai viisi matkustajaa sekä heidän matka-arkkunsa. Suunnittelussa on erityisesti huomioitu matkustajien mukavuus, koska katetussa hytissä voi matkustaa säällä kuin säällä. Näitä malleja ei juurikaan näy kaduilla.

- Selvä, selvä. Kertoisitteko, millaista tekemistä teillä on Antiikkiliike Ollivanders'in kanssa?

- Minkä liikkeen? ajuri näytti miettiväiseltä.

- Hevosvaununne on nähty usein sen edessä pysäköitynä.

- Ai niin Ollivanders! Vanha kettu! Minä olen tarjonnut hänelle sekä henkilö- että tavarakuljetuksia.

Apulaisetsivä sai maanitella O'Sullivania kertomaan tarkemmin antiikkiliikkeen kuljetuksista. Etsivät saivat kuulla kukkatoimituksesta, jonka Tom oli vienyt kartanoon. Kukat oli noudettu antiikkiliikkeestä ja niitä viemään oli haettu mies Kirkkokadulla sijaitsevan talon edestä. Mies ja kukat oli toimitettu kartanoon, josta vaunut palasivat tyhjänä kaupunkiin.

- Tiedättekö, miten mies pääsi kartanoon sisälle?

- En jäänyt katsomaan. Ehkä siellä oli joku kotona tai sitten hänellä oli avain. En tiedä.

- Katsoisitteko vielä tätä kuvaa, mitä voitte kertoa tästä? apulaisetsivä kysyi.

- En mitään? Siinä on paperille piirretty koristeellinen veitsi tai ehkä paperiveitsi. Pitäisikö minun tietää tuosta jotain? ajuri näytti täysin tietämättömältä.

- Oletteko aivan varma?

- Olen. En ole nähnyt tuollaista koskaan enkä missään.

Apulaisetsivä kysyi vielä muutaman kysymyksen pubissa välitetyistä viesteistä. Niistäkään ajuri ei tiennyt tai ollut tietävinään mitään. Hän kertoi joskus vieneensä viestin antiikkiliikkeestä pubiin ja päinvastoin.

- Kuvittelisin, että viestittelyn toisessa päässä on kenties antiikkikauppias, mutta jos toinen pää ei ole pubin isäntä, sitten en tiedä muuta.

- Eiköhän tämä ollut tässä, apulaisetsivä suuntasi katseensa O'Sullivanista Westbushiin.

- Hmm. Yksi kysymys vielä, etsivä sanoi: olette esittänyt kiinnostuksen ostaa kartanon? Kertoisitteko meille siitä?

- Eipä siinä ole mitään ihmeellistä. Vaunujen myötä minulle on alkanut kertyä varoja, jotka voisin sijoittaa kiinteistöön. Kartanon tilanteesta kuuluu hurjia huhuja ja ajattelin, että sen voisi nyt saada edullisesti. Pankkivelkaa toki tarvitsisin lisäksi, mutta haluaisin asettua paikoilleni ja hankkia itsestään kulkevan vaunun ja kuskin sitä ajamaan.

- Millaisia huhuja?

- Kartanon tytär on kuulemma palannut kummittelemaan ja tietysti ratkaisematon murha kauhistuttaa ihmisiä. Minua eivät moiset säikyttelisi, saisin kyllä yöni nukuttua rauhassa.

- Selvä. Ei muuta, kiitos. Kutsumme teidät tarvittaessa uudelleen, etsivä Westbush päästi O'Sullivanin menemään.

Kuskin poistuttua etsivät totesivat kuulustelun annin laihaksi. Hevosmies taitaa olla tyypillinen kuriiri, joka vain hoitaa tehtävänsä eikä tiedä muusta mitään.

- Mutta mahtipontiset haaveet hänellä on! apulaisetsivä sanoi. Ei poliisin palkoilla ostella kartanoita.

- Tuskinpa pelkällä kuljettamisellakaan, vaikka olisikin pihi irlantilainen, arveli Westbush.

Osa 20. Antiikkia

- Lähdetäänpä kävelylle, etsivä Westbush sanoi apulaiselleen.

Hän tarvitsi raitista ilmaa ajatuksilleen. Apulaisen tehtävänä oli kuunnella häiritsemättä etsivän ääneen ajattelua.

- Muusikko oli aluksi ilmiselvä epäilty, mutta kaikki palaset eivät naksahda kohdalleen hänen osaltaan. Tomin motiivina voisi olla mustasukkaisuus ja hän on tunnustanut hankkineensa paperiveitsen kartanosta.

- Mutta miksi? Miksi nähdä tuollaista vaivaa hakea teräase kartanosta, kun ei vielä ollut edes tavannut palvelijatarta siihen mennessä? Murhan tekotapa ei sovi tähän motiiviin.

Westbushin ajatukset pyörivät tiiviisti Tomin ympärillä, mutta reippaat askeleet latoivat ajatuksia järjestykseen:

- Tom saa tehtäväkseen viedä kukat kartanoon. Hän saa kukkalaitteen ajurilta. O'Sullivanilta, joka myös kuljettaa muusikon kukkineen perille. Hevosmies poistuu ja muusikko menee yksin taloon. Oliko avain Tomilla jo etukäteen, vai oliko se kukkalaitteessa niin kuin hän kertoo? Miten avain päätyi kukkalaitteeseen?

- Kuski sanoo, ettei tiennyt avaimesta mitään. Hän oli noutanut kukat antiikkiliikkeestä. Ollivanderilta. Meidän pitää puhutella antiikkikauppiasta.

Etsivä Westbush huomasi heidän olevan vain muutaman korttelin päässä Viistokadulta, jolla Antiikkiliike Ollivanders sijaitsi.

- Poiketaanpa antiikkiliikkeessä saman tien.

Westbush näki kuskinpukille kapuavan O'Sullivanin selän antiikkiliikkeen edessä.

- Yhteydenpito jatkuu yhä, etsivä pani merkille.

Vaunut ajoivat pois, eikä kuski nähnyt etsiväkaksikkoa, joka saapui liikkeen ovelle.

Messinkinen kello kilahti oven auetessa. Liikkeen takaa kuului:

- Mitä nyt, Charlie? Mitä sinä vielä haluat?

Samassa takahuoneen portaista pölähti liikehuoneen puolelle punakka pyylevä mies, joka nolostui nähdessään vieraan miehen myymälässään. Westbush sovitti mielessään kauppiaan ylle kartanosta löytyneitä verisiä haalareita.

- Anteeksi, luulin teitä erääksi toiseksi. Miten voin olla avuksi?

Etsivä Westbush ei vastannut välittömästi, vaan katseli kädet selkänsä takana liikkeessä olevia esineitä: muhkeita nojatuoleja, kynttilänjalkoja, kattokruunuja, kauniita posliiniesineitä, kirjoja. Puuta, samettia, kultaa ja messinkiä oli huoneen täydeltä. Apulaisetsivä katseli myös ympärilleen liikkeessä.

Westbush siirtyi myyntitiskille, jonka lasinen kansi suojasi arvoesineitä: koruja, monokkeleita, kyniä, tupakkarasioita. Hän taitteli taskustaan ottamansa piirroskuvan auki tiskille ja käänsi kuvan kauppiaaseen päin.

- Etsin tällaista.

Etsivä katsoi tiiviisti antiikkikauppiaan ilmeitä ja huomasi aavistuksen omaisen nykäisyn tämän suupielessä ennen kuin mies sanoi sanottua:

- Onko se paperiveitsi vai koristeellinen puukko? Kauniisti koristeltu. Mistä materiaalista se on?

- Oletteko nähnyt tätä aiemmin, Westbush kysyi. Hän aavisti Ollivanderin näyttelevän tietämätöntä.

- Krmh, Ollivander yskäisi. En voi muistaa. Erilaiset aseet ja kirjoitussarjat vaihtavat usein omistajaa täällä. Nyt varastossani on tällaisia, tulisitteko tännepäin.

Antiikkikauppias johdatti etsivän korkean kaapin vierelle, josta hän veti kaksi matalaa laatikkoa auki. Ylemmässä laatikoissa oli erilaisia veitsiä ja toisessa paperiveitsiä rivissä viininpunaisella samettikankaalla. Samaan aikaan apulaisetsivä käveli liikkeen takahuoneen puolelle.

- Jos etsitte kokonaista kirjoitussarjaa, ne ovat tuolla vitriinissä, hän osoitti huolimattomasti myymälän toiselle seinälle tai keskelle myymälää.

- Antiikkikauppias vilkaisi huolestuneena ympärilleen, kun huomasi apulaisetsivän kadonneen takahuoneeseen.

- En etsi mitä tahansa veistä. Etsin juuri tällaista.

- Keitä te olette, Ollivander nielaisi ja katsoi etsivää huolestuneena.

- Etsivä Westbush, etsivä sanoi ja näytti virkamerkkinsä. Te olette Ollivander, oletan?

- Kyllä. Olen. Mutta en ole nähnyt tuollaista esinettä aiemmin. Vannon.

Antiikkikauppias ei näyttänyt niin vakuuttavalta kuin halusi kuulostaa. Samassa apulaisetsivä tuli takahuoneesta myymälän puolelle ja oikaisi kädessään olevaa rypistynyttä paperia suoraksi:

- Vai vannotte? Miksi teillä sitten on kuva samanlaisesta veitsestä paperikorissanne?

Antiikkikauppias hermostui silminnähden. Hänen kasvonsa valahtivat valkoisiksi ja hän alkoi täristä.

- Taidattekin lähteä meidän mukaamme laitokselle. Haluamme jutella kanssanne hiukan enemmänkin. Lainaamme tuota piirustustanne.

Apulaisetsivä pysäytti vossikan liikkeen kohdalle. Antiikkikauppias sulki liikkeensä ja nousi vastahakoisesti vaunuihin kahden siviilipoliisin saattamana.

Osa 21. Kotietsintä

Syyttäjä istui vakavana työpöytänsä ääressä ja kuunteli Westbushin selostusta murhatutkimuksen etenemisestä.

- Löysitte siis sattumalta antiikkiliikkeen roskakorista piirroskuvan samanlaisesta paperiveitsestä, jolla tallirenki surmattiin? Ja nyt haluatte tehdä etsinnän antiikkiliikkeeseen?

- Niin, ja samalla myös antiikkikauppiaan kotiin. Se sijaitsee liikehuoneiston yläpuolella.

- Hmm. Niin. No, hyvä. Tehkää etsintä, mutta antiikkikauppiaan edustajan on oltava läsnä.

- Niin, on oltava huolellinen.

Etsivä Westbush nappasi virkaviittansa ja -kypäränsä naulakosta ja huikkasi apulaiselleen:

- Mennään! Meillä on lupa etsintään. Otetaan pari kenttätutkijaa mukaan.

Antiikkiliikkeessä Westbush antoi ohjeet tutkijoille ja he hajaantuivat eripuolille. Apulaisetsivä meni toisen kenttätutkijan kanssa Ollivanderin asuntoon, Westbush jäi myymälän puolelle. Oikeusavustaja istahti rennosti plyysinojatuoliin, nosti jalan toisen päälle ja avasi sanomalehden. Hän haaveili kevyistä taskukokoisista romaaneista, joita voisi helposti kuljettaa mukana ikävillä työtehtävillä.

Takahuoneen kirjoituspöydällä oli avoinna antiikkiluettelo. Siihen oli merkitty ostetut ja myydyt artikkelit. Kaikilla artikkeleilla oli oma tuotenumeronsa, jonka perusteella sen piirroskuva ja muut tiedot löytyivät toisesta kansiosta. Juuri ennen tallirengin murhaa luetteloon oli kirjattu paperiveitsi, mutta se oli vedetty yli, eikä riville ollut kirjoitettu muita tietoja.

- Ollivander on saanut paperiveitsen ja aikonut kirjata sen katalogiin, mutta onkin muuttanut mielensä. Hmm.

Lisäksi Westbush kiinnitti huomiota erikoiseen hinnoitteluun. Siinä oli suuria vaihteluita. Alimmillaan artikkeli myytiin 10 tai 20 prosenttia kalliimmalla kuin oli ostettu. Useilla artikkeleilla myyntihinta oli kuitenkin kaksin- tai jopa nelinkertainen sisäänostohintaan verrattuna.

- Tämä täytyykin viedä talousosastollemme. Haiskahtaa veronkierrolta, Westbush mutisi itsekseen.

Työ tuli valmiiksi ja apulaisetsivä tuli alakertaan kirja kainalossaan.

- Asunnosta ei löytynyt oikein mitään mielenkiintoista, mutta nämä otin yöpöydältä mukaani.

- Mitä ne ovat, Westbush kysyi.

- Tässä valokuvassa on naisen kuva, vaikka koko asunto on sen näköinen, ettei täällä asu naista. Tiedäthän, ne pienet kauniit asiat. Naisen kädenjälki… Tässä.

Westbush katsoi saamaansa valokuvaa ja tunnisti siinä kartanon henkilökuntaan kuuluvan naisen, vaikka tällä oli kuvassa juhlapuku yllään.

- Nainen on kartanon palveluskuntaa. En nyt muista hänen nimeään, mutta selvitetään.

- Tämä toinen juttu on vielä mielenkiintoisempi: Kotimaahan kadonneet aarteet-kirja. Kirjanmerkki on sivulla 133, joka onkin erityinen. Siinä kerrotaan kartanosta, johon on tarun mukaan kätketty aseita ja muita arvoesineitä noin 200 vuotta sitten. Ja tämä kartano on tietysti…

- … tämä meidän kartanomme! Westbush keskeytti.

- Aivan oikein.

- Hyvin löydetty, oikein hyvin! Siinäkö olisi Ollivanderin motiivi? Vaikka ei se kyllä selitä tallirengin tappamista.

- Paitsi, jos tallirenki sattui yhyttämään Ollivanderin nuuskimassa kartanon mailla…? apulainen ehdotti varovasti.

- Mennäänpäs seuraavaksi jututtamaan antiikkikauppiasta. Ja sen jälkeen saat käydä kartanossa jututtamassa tuota naista, Westbush osoitti apulaisensa kädessä olevaa valokuvakehystä.

Osa 22. Ollivander

Tom viritti viuluaan palveluskunnan ruokasalissa. Emma korjasi hänen toisten arkihousujensa vyötärönauhaa, josta henkselin nappi oli irronnut jättäen kankaaseen reiän. Talousmamselli tuli kädet puuskassa huoneeseen:

- Jaahas, täällä sitä vaan lorvitaan. Kenenkä housuja sinä oikein korjailet? Ei kuulu sinun työtehtäviisi paikkailla palvelusväen vaatteita. Hus, hommiin siitä!

- Tauol mä kyl teen mitä haluun, Emma töksäytti. Jätin teenki ottamatta, ni en oo siinäkää vaivaks. Mikä sulle on tullu, ku oot nykyää nii kauheen kiree?

- Mene nyt vaan töihin siitä. Olet taukosi pitänyt. Ja sinä kanssa! Eikö se jo ala olla vireessä tuolla rääkkäämisellä?

- Oho, menenhän minä, Tom sanoi.

Emma ja Tom katsoivat toisiaan merkitsevästi. Talousmamselli piti Tomia Oscarin murhaajana, sen hän oli tuonut selvästi esille.

- Mikähä sitä tänää risoo, Emma kuiskasi. Tom kohautti olkapäitään.

o o o o o o o o

Ollivanderin kuulustelu tapahtui hyvin pelkistetyssä huoneessa. Keskellä huonetta oli yksinkertainen pöytä, jonka äärellä oli neljä tuolia. Hermostunut Ollivander istui yhdellä niistä. Oikeusavustaja odotti kuulustelun alkua seisten. Poliisikonstaapeli istui oven vieressä tuolillaan. Hän näytti pitkästyneeltä pyöritellessään pamppua käsissään.

Apulaisetsivä saapui ensin huoneeseen.

- Päivää, Ollivander. Etsivä Westbush saapuu aivan pian. Haluaisitteko kupin teetä tai vettä?

Ollivander pudisti vain päätään sanomatta mitään, niinpä tutkija istui pöydän ääreen Ollivanderia vastapäätä. Hän latoi muistiinpanovälineensä pöydälle.

Pian myös etsivä Westbush saapui kuulusteluhuoneeseen. Oikeusavustaja istui Ollivanderin viereen, mutta etsivä jäi seisomaan huoneen takaseinään nojaten kädet puuskassa.

- Tiedättekö, miksi olette täällä? Westbush kysyi.

Ollivander pudisti päätään hiljaisena, joten etsivä toisti kysymyksensä ja kehotti yhteistyöhön.

- Avuliaisuus olisi kaikille helpompaa.

- Päivästä tulee pitkä, jos ette jaa tietojanne. Tiedätte, että kotietsintä tehtiin, koska löysimme teiltä piirroksen paperiveitsestä. Kertokaahan meille, mitä piirustukseen liittyy.

Ollivander katsoi oikeusavustajaansa, joka nyökkäsi melkein huomaamattomasti.

- Sellainen tuotiin minulle myytäväksi. Piirsin siitä kuvan, koska sellainen tarvitaan luetteloon.

- Artikkeli oli kuitenkin vedetty yli luettelostanne?

- Kyllä, Ollivander sanoi hiljaa ja nielaisi.

- Miksi? etsivä Westbush kysyi terävästi.

- Veitsi katosi ennen kuin ehdin luetteloida sitä.

- Katosi? Mitä tarkoitatte.

- Tuota, minä… en oikein tiedä.

- Mistä saitte paperiveitsen?

- Se tuota… tuotiin minulle.

- O'Sullivanin vaunuillako?

- Niin.

- Ja sitten se katosi? Ihan itsestäänkö?

- En minä tiedä.

Etsivä Westbush huomasi, ettei Ollivander näyttänyt halukkaalta kertomaan enempää paperiveitsestä, joten hän vaihtoi suuntaa:

- Tunnistatteko nämä haalarit? Ne näyttävät juuri teille mitoitetuilta.

Apulaisetsivä otti komerossa roikkuvat haalarit esille. Molemmat etsivät huomasivat sävähdyksen Ollivanderin olemuksessa.

- Minä… Ollivander takelteli puheessaan.

- Jaahas, pidetäänpä pieni tauko, oikeusavustaja sanoi. Haluan keskustella päämieheni kanssa.

Tauon jälkeen Westbush toisti kysymyksensä haalareista. Ollivander punoitti ja tuijotti näkymätöntä pistettä pöytälevyssä.

- Ne ovat minun haalarini. Kadotin ne.

- Kadotitte ne? Minne ja milloin?

- Tuota, en muista. En tiedä.

- Teillähän taitaa olla taipumusta kadottaa tavaroitanne. Ja kummallisesti ne löytyvät sieltä, missä on surmattu mies! Westbush tiukensi olemustaan ja ääntään. Missä olette nähnyt tai käyttänyt niitä viimeksi?

- Kartanolla, Ollivander huokaisi tuskin kuultavasti.

Apulaisetsivä ei pystynyt peittelemään hämmästystään, mutta Westbush ei näyttänyt yllättyneeltä. Hänen olemuksensa kertoi itsevarmuudesta. Ollivander ja haalarit yhdistyivät toisiinsa.

- Mitä te siellä teitte?

Ollivanderin ryhti petti. Hän kertoi lukeneensa kartanoon tai sen maille piilotetusta aarteesta. Lisäksi hänen naisystävänsä oli sattumalta kuullut kartanonherran puhuvan sellaisesta rouvansa kanssa.

- Antiikkisia aseita ja muita arvoesineitä, jotain sellaista. Niitä minä olin etsimässä.

- Kuka tämä naisystävänne on?

- Hannah. Hän työskentelee kartanossa talousmamsellina. Hän on omalta osaltaan yrittänyt auttaa minua aarteen löytämisessä, mutta toistaiseksi emme ole onnistuneet.

- Mutta miksi tallirenki piti tappaa? Yllättikö hän teidät hiippailemasta kartanon mailla?

Vain huokaus kuului Ollivanderin suusta. Hän ei halunnut enää vastata mitään. Nyt oli Westbushin vuoro ehdottaa taukoa. Tutkijat poistuivat huoneesta ja istuivat juomaan teetä Westbushin huoneeseen.

- No johan! apulainen sanoi. Mahtaa olla melkoinen aarre, kun sen vuoksi piti tappamaan ruveta.

- Niin. En kyllä usko Ollivanderin olevan tämän jutun aivot, Westbush hiveli leukaansa.

- Miten niin, kaikki näyttöhän osoittaa suoraan Ollivanderia?

Westbush piti pienen tauon ja sanoi sitten.

- Kysynpä häneltä vielä Tomin roolista. Ai niin, talousrikosyksikön tutkija on jättänyt viestin: hän haluaa tulla kuulustelemaan Ollivanderia kirjanpidostaan. Ollivander taitaa olla syyllinen vaikka mihin, mutta… Jatketaan kuulustelua ennen kuin aletaan syyttää.

Osa 23. Pitkä päivä

Toimistotyöaika oli päättynyt jo kauan sitten, mutta Westbush halusi jatkaa Ollivanderin kuulustelua. Apulaisetsivä oli alkanut vilkuilla jatkuvasti kelloa, eikä Westbush voinut olla huomaamatta sitä.

- Sinulla on kiire perheesi luo, Westbush sanoi toteavasti, ehkä ennemmin ärsyyntyneenä kuin ymmärtäväisenä.

- Niin, tänään on vaimoni syntymäpäivä.

- Mene sitten. Mutta ennen lähtöäsi pyydä iltavuorosta konstaapeli kanssani kuulusteluun. Hän saa jatkaa pöytäkirjan tekemistä.

- Kiitos ja anteeksi, apulaisetsivä poistui huoneesta häpeillen.

- Hei, vielä yksi juttu! Westbush huusi apulaisensa perään. Käy sitten aamulla ensimmäiseksi kartanossa kuulemassa Hannahia.

- Selvä. Minä lähden nyt, kiitos.

Apulaisetsivän lähettämä konstaapeli saapui kuulusteluhuoneeseen yhtä aikaa Westbushin kanssa.

- Kertokaahan minulle Tomista, etsivä aloitti.

- Kenestä? Ollivander näytti aidosti hämmästyneeltä.

- Tästä miehestä, Westbush ojensi piirroskuvan pöydälle Ollivanderin eteen.

- Ai tämä. En tiennyt hänen nimeään. Olemme tavanneet kerran.

- Vain kerran? Kertokaa siitä.

- Hän juuri toi minulle paperiveitsen. Hänen piti tuoda kartanosta jotain osoittaakseen käyneensä sisällä.

Ollivander kertoi, miten oli saanut Hannahilta kartanon avaimen ja työntänyt sen kukkalaitteen sisälle. Tom kävi viemässä kukat kartanoon. Antiikkikauppias väitti olevansa tietämätön, miksi Tomin piti käydä kartanossa. Hän kiisti olleensa Tomin kanssa muutoin tekemisissä.

- En minä ole käynyt kirjeenvaihtoa hänen kanssaan! Ollivander kuulosti epätoivoiselta. Minä sain tehtäväksi hankkia kartanon avaimen Hannahin avulla ja toimittaa sen O'Sullivanille, joka toimittaisi sen edelleen. Sitten minun piti istua O'Sullivanin kyytiin ja vaihtaa kyytiin tulevalta henkilöltä, siis tältä Tomilta, saamani esine kirjekuoreen. En tiedä, mitä kirjekuoressa oli. Vannon sen!

Etsivä Westbush ajatteli hetken itsekseen:

- Näyttää siltä, ettei Tom ole syyllinen muuhun kuin kartanoon tunkeutumiseen ja kepposteluun, mutta miten syyllinen tämä Ollivander sitten onkaan!

- Kertokaahan vielä, miksi tapoitte tallirengin? etsivä päätti kysyä aivan suoran kysymyksen nähdäkseen kuulusteltavansa reaktion.

- Minä… minä en halunnut tappaa… Minä sain viestin…

- Viestin?

- Niin, O'Sullivan toi minulle viestin eräänä päivänä. Viestissä uhattiin minua, jos en suorittaisi veritekoa kartanossa. Se oli kauheaa! Ollivander ratkesi itkuun ja peitti kasvonsa.

Ollivander meni aivan tolaltaan, joten hänen oikeusavustajansa keskeytti kuulustelun:

- Lienee parasta, että jatkatte kuulustelua huomenna. Päivä on ollut päämiehelleni liian pitkä.

o o o o o o o o o

Seuraavana aamuna apulaisetsivä suuntasi ensimmäiseksi kartanoon. Hän löysi talousmamsellin helposti töidensä ääreltä ja pyysi saada keskustella hänen kanssaan kahden.

- Tämä liittyy murhatutkimukseen. Tunnetteko antiikkikauppias Ollivanderin?

Talousmamselli näytti mietteliäältä, mutta myönsi sitten:

- Kyllä, meillä on jonkinlainen suhde. Olen odottanut hänen kosintaansa jo vuoden! Mutta miten hän liittyy Oscarin kuolemaan? Olen varma siitä, ettei Walther ole tappanut ketään! Ei hän ole sellainen!

- Mitä voitte kertoa minulle hänen toimistaan viime aikoina? Ymmärrättehän, että voitte tiedoillanne olla avuksi?

Hannah nyökkäsi otsa kurtussa.

- Hän kyllä pyysi minulta kartanon avainta. Ensiksi en meinannut antaa sitä, mutta sitten hän kertoi kartanoon piilotetusta aarteesta. Hän oli sinnikäs ja sanoi, ettei kukaan saisi tietää eikä tästä aiheutuisi mitään vahinkoa. Olinhan minäkin kuullut, kun herra kertoi rouvalle piilotetusta kätköstä, joka voisi auttaa kartanon talousahdingossa. Lopulta minä annoin hänelle avaimen, Hannah nyyhkäisee. Mutta ei Wally tappanut Oscaria, ei varmasti!

Apulaisetsivän lähdettyä Hannah murtui kyyneliin. Kartanonrouva löysi hänet omasta kamaristaan itkemästä lohduttomasti;

- Hannah! Meillä on töitä tehtävänä. Mikä sinulla on, oletko sairas?

- Anteeksi, rouva… minä…

- Nooh, mikä on? Kerrohan minulle, rouva istui Hannahin viereen sängylle.

Vuolaasti itkevä Hannah rauhoittui hiukan, mutta joutui edelleen niistämään nenäänsä ja pyyhkimään silmiään. Hän kertoi lainanneensa avaintaan sulhaselleen, joka oli sitten tunkeutunut kartanoon.

- Ja minä olen syyttänyt Tomia kaikesta!

Rouva kuunteli ilmeettömänä talousmamsellin kertomusta.

- Talousmm.. Hannah, sinä olet pettänyt luottamuksemme raskaasti. Olemme uskoneet sinulle kartanon varoja ja avaimen. Sinä käytit luottamustamme väärin. Minun täytyy…

- Tiedän. Minä lähden. Kerään tavarani ja lähden jo tänään., Hannah niiskaisi kuuluvasti. Sanon itseni irti.

- Selvä. Olen kiitollinen siitä, mitä olet hyväksemme tehnyt, mutta arvostan sitä, että lähdet oma-aloitteisesti. Lähetän sinulle loppupalkkasi, kunhan olen saanut sen laskettua.

Kartanonrouva poistui huoneesta ja veti oven kiinni perässään. Hän suoristi hameensa ja etsi Emman käsiinsä.

- Emma, tulepa kartanonherran työhuoneeseen, kun saat leipomiset sopivaan vaiheeseen.

- Joo, mä tuun.

Hetken kuluttua Emma kuuli Hannahin irtisanoutumisesta. Kartanonrouva oli päättänyt nimittää Emman talousmamsellin tehtävään koeajaksi. Jos tehtävät alkaisivat sujua, Emma saisi toki halutessaan jatkaa siinä.

- Meidän on helpompi löytää uusi palvelijatar kuin talousmamselli, joka pystyisi ottamaan kartanon omat työt ja ravintolan haltuun nopeasti.

- Mä ymmärrän. Ja oon kovin otettu. Kiitti. Tää on mulle kunniaks.

- Niin on, rouva sanoi. Sinun pitää nyt heti alkaa kiinnittää huomiota puhetapaasi, jos haluat jatkaa talousmamsellin tehtävässä koeajan jälkeenkin.

- Joo, mä… Kyllä minä. Olen tosi iloinen ja kiitän kovasti.

Osa 24. Hirteen vai ei?

Talousrikosten tutkinta oli löytänyt näyttöä rikollisesta toiminnasta antiikkiliike Ollivandersin kirjanpidossa, kuten etsivä Westbush oli epäillytkin kotietsinnän yhteydessä. Nyt hän istui yhdessä tutkijakollegansa kanssa kuulusteluhuoneessa Ollivanderia vastapäätä. Oikeusavustaja istui hiljaisena kädet ristissä pöydällä eikä osallistunut keskusteluun. Syyttäjä oli ilmoittanut näytön riittävän syyttämiseen. Valamiehistö saisi antaa tuomionsa.

- Meillä on jo riittävästi näyttöä viedäksemme syytteen oikeusistuimen käsittelyyn, Westbush sanoi. Voisitte silti vielä kerran kertoa meille oman näkemyksenne tästä kaikesta.

Taloustutkija nyökkäsi, samoin oikeusavustaja. Jälkimmäinen oli keskustellut asiakkaansa kanssa ja todennut näytön riittäväksi. Avuliaisuus voisi saada valamiehistön puoltamaan lievempää tuomiota. Kuolemantuomion sijaan voisi selviytyä elinkautisella.

- Minä olen miettinyt tätä kaikkea. Minun piti toimia pelastaakseni oman henkeni ja Hannah-kullan. Kaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt painostuksen alaisena.

- Mitä tarkoitatte? etsivä Westbush kysyi. Kertokaahan alusta alkaen.

Ollivander aloitti kertomuksensa. Hän kertoi siitä, miten hänen liikkeeseensä oli joitakin vuosia sitten saapunut tuntematon mies, joka oli aseella uhaten pakottanut kirjoittamaan ostokuitin tuotteesta, jota hänellä ei ollut.

- Minä siis ostin näkymättömiä esineitä ja kirjoitin niistä kuitteja.

Sitten hän kertoi, miten oli väärentänyt tuoteluetteloonsa ja kirjanpitoonsa tapahtuman. Hän oli ajatellut yksittäisen tapauksen oleva vielä pieni rikos, mutta tämä kartanon tallirengiksi osoittautunut mies olikin tullut uudestaan. Lopulta Ollivander oli joutunut sellaiseen sotkuun, ettei siitä ollut enää ulospääsyä rehellisin keinoin. Hän oli pelännyt henkensä puolesta eikä ollut uskaltanut sekoittaa poliisia asiaan.

- Sitten Oscar lakkasi tulemasta ja O'Sullivan tuli hänen sijaansa. O'Sullivan tuntui olevan vain juoksupoika, joka kuljetti viestejä ja niitä kirjoittamiani kuitteja. Hän ei koskaan antanut tehtävää suullisesti, vaan ojensi aina viestin paperilla. Lähtiessään hän otti kirjoittamani kuitit mukaansa.

Vaihdoksen myötä oli alkanut tulla toisenlaisiakin tehtäviä. Antiikkikauppiaan oli pitänyt hankkia esineitä ja toimittaa niitä tuntemattomalle pomolle. Joitakin kertoja hänen oli pitänyt istua hevosvaunuissa esittämässä tätä pomoa. Näistä tehtävistä hän oli saanut pienen korvauksen ja lupauksen, ettei Hannah joutuisi kärsimään.

- Onko sinulla tällaista kirjeenvaihtoa hallussasi? etsivä Westbush kysyi.

- Ei. O'Sullivan varmisti, että poltan viestit välittömästi, kuten viestissä oli ohjeistettukin. Ja vaikka hän ei olisikaan jäänyt vahtimaan, olisin silti polttanut viestit. Ties mitä kauheuksia he olisivat tehneet Hannahille.

- Kartanon avaimen toimittamisesta kukkalähetyksessä te jo tiedättekin. En olisi halunnut sotkea Hannahia mukaan, mutta uskoin pääsevämme uuden elämän alkuun, kunhan löytäisimme kartanon aarteen ennen muita. Mutta sitten tuli… kammottavin tehtävä… Ollivander nielaisi. - Sain tehtäväkseni surmata Oscarin. En olisi halunnut vahingoittaa tallirenkiä, mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja. Sillä kerralla O'Sullivan odotti, kunnes olin lukenut viestin ja vei sen mennessään.

- Mitä viestissä luki?

- Kaikki kuittitehtailuni uhattiin paljastaa, liikkeeni uhattiin polttaa ja Hannah… Ollivander keskeytti lauseensa.

- Ja tästä kaikesta teillä ei ole mitään todisteita?

Ollivander vastaisi vain hiljaisella päänpudistuksella tuijottaen pöytään.

- Ymmärrättehän, että meidän on mahdoton auttaa teitä ilman näyttöä tarinanne todenmukaisuudesta.

Ollivander vastasi vain hiljaisella nyökkäyksellä edelleen tuijottaen pöytään.

Kuulustelun tutkijat apulaisineen istuivat syyttäjän neuvotteluhuoneessa.

- Koitetaanpa saada O'Sullivan uudelleen juttusille, syyttäjä sanoi. Ja laitetaan varmuuden vuoksi antiikkiliike valvontaan.

- Niin, minun on vaikea uskoa, että Ollivander olisi joutunut noin syvään rikoskierteeseen vain pelkonsa vuoksi, Westbush sanoi.

- Kaikenlaista voi tapahtua, mutta koitetaan edes tarkistaa väite jonkun muun johtamasta toiminnasta.

Antiikkiliikkeen valvonta osoittautui kuitenkin turhaksi. Kun Ollivander istui pidätystään, antiikkiliikkeen ympärillä oli hiljaista. Joskus satunnainen ohikulkija pysähtyi vilkaisemaan näyteikkunaa tai kävi nykäisemässä lukitun oven kahvasta. Kukaan ei tuntunut kaipaavan Ollivanderia.

Osa 25. Ruusuja

Tom oli jälleen kutsuttu käymään poliisilaitoksella, josta hänet oli ohjattu tuomarin puheille. Tuomari oli nuhdellut häntä ankarasti, mutta sanonut olevansa hyvällä tuulella. Hän ymmärsi työttömän muusikon ahdingon sekä sen, ettei hän ollut tiennyt tunkeutuvansa kartanoon laittomasti, koska hänelle oli annettu avain keskellä päivää tapahtuvan tehtävän suorittamiseksi.

- Olkaa kuitenkin jatkossa tarkempi, kun valitsette seuraanne, tuomari oli sanonut.

Oikeustalolta Tom oli kiiruhtanut iloissaan kukkakauppaan ja ostanut kimpun kauniita ruusuja. Hänellä oli kaksinkertainen syy juhlaan. Oma elämä oli helpottanut, kun tuomari oli tyytynyt nuhteluun ja Emma oli ylennetty talousmamsellin tehtävään. Toki sen pysyvyys ei ollut vielä aivan varmaa, mutta Tom halusi juhlia siitä huolimatta.

Kartanon keittiössä Emma touhusi askareitaan Tomin saapuessa. Tom kiepsautti pöydän ääressä työskennelleen naisen vyötäröltä ympäri ja antoi iloisen poskisuudelman nauravalle nuorelle naiselle. Sitten hän ojensi kukat:

- Neiti talousmamsellille kukkia, olkaapa hyvä.

- Mitä sä nyt tommosii. Eihän tää nyt vielä pysyvää ole.

- Meillä on kaksi syytä juhlaan, Tom sanoi ja kuiskasi Emmalle päässeensä kepposteluistaan pelkillä nuhteilla.

Emma katse kirkastui ja hän alkoi touhuta teetä ja raparperipiirakkaa palveluskunnan ruokasalin pöydälle.

- Mut pidetään kummitukset meidän omana tietona, hän sanoi. Turha huolettaa muita, ku Hannahkin sai lähtee.

- Niin on parasta.

Koko palveluskunta kävi vuorollaan pitämässä taukojaan. Kukat pöydällä herättivät kysyviä katseita, mutta kaikki olivat iloisia Emman puolesta. He uskoivat Emmasta tulevan hyvä talousmamselli.

Piika ja Saul istuivat Emman ja Tomin seurassa, kun kartanonrouva astui sisään huoneeseen. Emma ja piika nousivat nopeasti tuoleiltaan vanhasta tottumuksesta, ja jälkimmäinen juoksi kiireesti toimiinsa. Saul istui edelleen tuolillaan ja rouvakin nauroi Emman reaktiota.

- Ihan rauhassa vaan, talousmamselli. Ei sinun tehtävässäsi sovi tuolla tavoin sinkoilla, Saul sanoi naureskellen.

- Hyvä, että olette molemmat tässä, Emma ja Saul, emäntä sanoi.

Tom oli nousemaisillaan tuoliltaan, kun rouva näytti kädenliikkeellään, ettei ollut tarpeen poistua.

- Tämä koskee tavallaan sinuakin, Tom. Jää vain kuuntelemaan.

Rouva kertoi, kuinka etsivä Westbush oli vieraillut kartanossa kertomassa Oscarin murhan tutkimuksen edistymisestä. Murhaajaksi oli selvinnyt antiikkikauppias, joskaan tuomiota ei vielä ollut langetettu. Kartanonrouva kertoi hyvillään ja ehkä hiukan huvittuneenakin, miten murha ja kummitustarinat olivat alkaneet vetää asiakkaita sisään.

- Oscar jätti meille hyvän perinnön. Rauha hänen sielulleen. Majoittujia olisi enemmän kuin pystymme majoittamaan. Siis, pyydän, että pidätte kukin tavallanne tarinoista kiinni, jotta asiakkaamme saavat sitä, mitä ovat halunneetkin eli elämyksen. Harmillista, että kummitukset tuntuvat rauhoittuneen. Meidän täytynee pärjätä vanhoilla jutuilla.

Emma ja Tom vilkaisivat toisiaan ja molemmilla oli vaikeuksia pitää kasvonsa perusilmeellä. Rouva ja Saul kiinnittivät heidän ilveilyynsä huomiota, mutta kaksikko sai pian itsensä kuriin katsomalla toisaalle.

Kartanonrouva poistui huoneesta Saul kannoillaan. Emma ja Tom purskahtivat nauruun heti heidän katseidensa kohdatessa.

- Mitäs jos sittenkin jatkat pikkukepposten kanssa? Emma kysyi Tomilta.

- Miksikäs ei, talousmamsellin pyynnöstä, Tom sanoi ja iski silmää.

Tulevina öinä kartanossa majoittujat saattoivat kuulla huokauksia ja narinoita käytävissä. Joskus pianokin soi keskellä yötä.

Osa 26. Epilogi

Charlie ohjasti hevosvaunujaan rauhaisella tiellä kohti Lontoota. Hänen oli aika lähteä pääkaupunkiin hieromaan uusia liikekumppanuuksia. Ajurin ongelmat olivat jälleen ratkenneet näennäisen helposti.

Oscar oli rakastunut ja halunnut perustaa perheen. Hän oli selittänyt O'Sullivanille, ettei pikkurikollisuus sopinut hänen perheenisän mielikuvaansa. Hän oli vaatinut päästä irti tehtävistään ja vihjaissut tietävänsä pomon henkilöllisyydestä ja liiketoiminnasta enemmän kuin hänen piti. Tallirenki oli tullut epäluotettavaksi, joten hänestä oli hankkiuduttava eroon. Ollivander oli hoitanut sen odottamattoman helposti, vaikka Charliella olisi vielä ollut suostuttelukeinoja jäljellä. Sen sijaan erityisiä taitoja vaati peitellä jälkensä niin, ettei kukaan päätynyt epäilemään häntä itseään. Nyt poliisi ja oikeusistuin huolehtisi Ollivanderista. Charlien ei tarvinnut pelätä Ollivanderin lähtevän hänen peräänsä.

Harmikseen O'Sullivan ei ollut saanut ostettua kartanoa, jonka liiketoiminta olisi ollut mitä mainiointa pimeiden rahavarantojen käyttöönottoon, tai rahanpesuun, niin kuin jotkut tahot toimintaa nimittivät. Hän ei ollut arvannut yleisön innostuvan syöttämään rahaa juorujen ja epäilysten kohteena olevaan kummituskartanoon.

O'Sullivan pysäytti vaunut lontoolaisen pubin eteen ja kaivoi istuimen alla olevasta laatikosta viulukotelonsa. Se oli pitkään ollut tarpeeton, nyt sitä tarvittiin uuteen rekrytointiin. Hän puhalsi pölyt soittimen päältä ja pyyhkäisi loput hihaansa. Soitinkotelon kanssa hän astui pubiin. Hän tervehti isäntää, tilasi lounaan ja istui sivupöytään odottamaan.

Pian hänen pöytänsä ääreen käveli nuori mies, joka osoitti soitinkoteloa sormellaan:

- Näin viulukotelonne ja ajattelin... Olen itsekin muusikko ja säveltäjä... Voisikohan teiltä saada muutaman lantin sävellyksistäni?

Loppu.

Kiitos lukemisesta. Annathan minulle palautteen lahjan alla olevalla lomakkeella, kiitos.