Tavaratalossa oli neljä samanlaista hissiä rinnakkain sisääntuloaulassa. Lisäksi kerrosten välillä saattoi liikkua liukuportailla tai tavallisia portaita. Anna-Leena oli saanut työpaikan heti kirjoitettuaan ylioppilaaksi. Kirjoitusten jälkeen hän ei ollut vielä tiennyt, mitä haluaisi elämältään, joten välivuosi oli tuntunut hyvältä ajatukselta. Säännöllisten tulojen myötä hän oli vuokrannut kaupungilta oman pienen yksiön nukkumalähiöstä ja nautti omasta yksityisestä tilastaan, jota työläisperheen lapsella ei ollut aiemmin ollut.

Hissinkuljettajan työ oli yksinkertaista ja matalapalkkaista, mutta Anna-Leena otti sen vakavasti. Jos asiakas halusi jutella, hän jutusteli, jos asiakas halusi vetäytyä omiin oloihinsa, Anna-Leena keskittyi tuijottamaan ohjauslaitteita. Työnantaja edellytti hissihenkilökunnaltaan kurinalaisuutta ja asiakaspalveluhenkeä. Työhön kuului opastaa asiakkaita oikeisiin kerroksiin. Tauot olivat lyhyitä, mutta muutamaa vuotta aiemmin tullut uusi työaikalaki sentään rajoitti työpäivän ja -viikon pituutta. Työnantaja oli ollut pakotettu palkkaamaan myös uusia hissinkuljettajia, jotta myös lauantaisin saatiin kyydittyä asiakkaita ylös ja alas.

Anna-Leena sai työpäivänsä kulumaan luokittelemalla asiakkaitaan. Oli puheliaita ja hiljaisia yksilöitä, naureskelevia kaveruksia, hyvälle tuoksuvia ja tunkkaisia ryhmiä, kiukuttelevia lapsia ja niitä, jotka viime hetkessä päättivät sittenkin käyttää rullaportaita. Maalaiset tunnisti epävarmasta olemuksesta, kaupunkilaiset ainakin esittivät tottuneempia hissimatkustajia. Vuodenaikojen ja sään mukaan hissin käyttäjistä huokui pakkanen, sateen märkyys tai helteinen hikoilu.

Pääsääntöisesti suomalaiset hissimatkustajat olivat hiljaisia jurottajia, jotka tuijottivat joko omia tai toistensa varpaita sen mukaan, olivatko hississä yksin vai ryhmässä. Hissin ulkopuolella vilkkaasti ja hyväntuulisesti jutustelevat ystävyksetkin hiljenivät astuttuaan hissiin. Heidän katseensa harhailivat ympäriinsä, kunnes kohtasivat ja saivat tukahdutetun hihityksen aikaiseksi. Anna-Leena seisoi omassa nurkassaan ryhdikkäänä ja tuijotti keskittyneen näköisenä hissin saapumista kerrokseen avatakseen oven viivyttelemättä. Asiakkaita ei saanut pidätellä, vaan heidät piti saatella sujuvasti ostoksille.

Pahimpia matkustajia olivat sellaiset yksin liikkuvat, joille toimintojen sujuvuus ja turvallisuus olivat sukupuoliasioita, sekä ne, jotka pitivät seksististä vihjailua itseä nuoremmalle hissinkuljettajalle hauskana huumorina. Näillä tyypeillä oli yleensä kalliit vaatteet ja hattu, mutta saattoi huonoon käytökseen syyllistyä keskiolueen sortunut duunarikin.

Anna-Leena oli oppinut sulkemaan korvansa huonoilta jutuilta, mutta jos joku erehtyi läpsäyttämään takapuolelle, Anna-Leena pysäytti hissin seuraavaan kerrokseen ja kivahti:

- Älä tuu enää ikinä mun hissiin, sika!

Tällaisen tilanteen jälkeen Anna-Leena oli joutunut esihenkilönsä puhutteluun. Kyseinen matkustaja oli tehnyt valituksen huonosti käyttäytyvästä hissinkuljettajasta. Esihenkilö oli myöntänyt työntekijän oikeuden koskemattomuuteen, mutta asiakkaita ei saanut nolata julkisesti. Anna-Leena oli sillä kertaa selvinnyt huomautuksella. Tapahtuman jälkeen Anna-Leena oli haukkunut epäasialliset matkustajansa ennen hissin oven aukaisemista.

Osa 2: Anna-Leena Nurmi

Tavaratalon henkilöstön sosiaalitiloissa käytiin keskustelua televisiossa esiintyneen lusikoiden taivuttelijan uskottavuudesta. Monet olivat varmoja, että tyyppi oli humpuukia ja ohjelma yleisön hurmaamiseksi tehtyä viihdettä, kun taas joku muu puolusti universaalin voiman olemassaoloa.

- Miten voit sanoa, ettei tuota voi oikeasti tapahtua? Onko sinulla muka käsitystä kaikista maailman energiavirtauksista?

- Energiavirtauksista! Huhhuh! Varmaan se tyyppi saa ufoilta supervoimia!

Kun väittely päätyi juupas-eipäs-tasolle, työntekijät siirtyivät yksitellen omille työpisteilleen tavaratalossa. Hissinkuljettajat asettuivat omille porteilleen odottamaan ensimmäisten asiakkaiden saapumista liikkeeseen.

- Moi! Onko se Ansku!? Täälläkö sä nykyään ootkin, luulin, että lähdit yliopistoon. Sähän olit oppikoulussa semmonen lukutoukka.

- Moi Elli, pitkästä aikaa. Täällähän mä. Mihin kerrokseen, Anna-Leena kysyi ja painoi nolostuneena katseensa alas.

- Tarvitsen uuden mekon.

- Sitten mennään kolmanteen. Mitä sulle kuuluu? Lähditkö sä jatko-opiskelemaan? Anna-Leena ohjasi keskustelun pois itsestään.

- Joo, kuule! Et usko sitä lukemisen määrää, mitä historian perusopintoihin liittyy! Tiesinhän mä jo hakiessa, että historiaa opiskellaan lukemalla, mutta silti. Kaikki rahat menee kirjoihin, vaikka yritän käyttää kirjastoa mahdollisimman paljon. Ja sit se, et joutuu lukeen niin paljon Suomen historiaa, vaikka se on aika tylsää, mä käyttäisin aikani mieluummin muinaisen Rooman tai Egyptin tutkimiseen, Elli pulputti iloisesti ja tehostaen käsillään rentoa jutustelua.

- Mutta on kai ne perusteet hallittava? Tultiin tähän sun kerrokseen. Naisten mekot ovat tuolla oikealla.

- Kiitti, Ansku! Oli mahtavaa nähdä tälleen sattumalta.

- Nähdään taas! sanoi Anna-Leena ja ohjasi uuden matkustajaa sisälle. – Hyvää päivää, mihinkäs kerrokseen?

Seuraavan kyyditettävänsä Anna-Leena kuljetti vaitonaisena, vain pakolliset kohteliaisuudet lausuen. Onneksi asiakaskaan ei tuntunut vaativan enempää.

Anna-Leena oli tiennyt työt aloittaessaan, että ennemmin tai myöhemmin joku tuttu näkisi hänet hissinkuljettajana. Kun hän oli saanut valkolakin päähänsä, kaikki olivat odottaneet häneltä paljon. Juhlissa sukulaiset olivat tentanneet hänen tulevaa opintosuuntaansa ja ehdotelleet hänelle tulevaisuuden aloja, joilla hän voisi päästä pitkälle. Vanhemmat olivat ottaneet onnitteluja vastaan kuin päivä olisi ollut heidän saavutuksensa ja nostivat vieraiden kanssa maljoja tulevalle tohtorille. Nyt Anna-Leena kuitenkin kuljetti hissiä tutulla reitillään. Sisääntuloaulassa asusteet ja lahjatavarat, toisessa kerroksessa kosmetiikka ja korut, kolmannessa naisten pukeutuminen ja niin edelleen kahdeksannen ravintolaan asti.

Ellin tapaamisen jälkeen Anna-Leena alkoi jälleen kerran miettiä uravalintaansa. Hissinkuljettajana pääsi melko helpolla, vaikka työpäivät olivatkin fyysisesti raskaita. Hänen oli myös myönnettävä itselleen, että palkkatyö oli avannut hänelle oven itsenäiseen elämään. Monet ikätoverit olivat joko menneet naimisiin ja jääneet kotiin puolisonsa elätettäväksi, tai jatkaneet opintojaan yliopistossa.

Anna-Leena tiesi, että hänen olisi joka tapauksessa rahoitettava opiskelunsa ja elämänsä tekemällä töitä. Vaikka opintoihin sai valtion takaamaa lainaa ja nykyään myös vähäistä opintotukea, ne eivät riittäneet asumiseen ja kaikkiin opiskelukustannuksiin. Lainan ottamista hän vieroksui, koska Suomen taloudellinen tilanne oli huono, ja olisihan laina maksettava jollain keinoilla takaisin opintojen jälkeen.

Oppikoulussa Anna-Leenaa olivat erityisesti kiehtoneet biologia ja maantiede. Hän tiesi, ettei mitenkään voisi työllistyä noille aloille ilman yliopistotutkintoa, mutta kaikki hänen työtoverinsa hissinkuljettajina olivat nuoria. Tämä ei ollut mikään eläköitymisammatti. Jotain pitäisi keksiä, mutta Anna-Leenalla ei ollut siihen vielä vastausta. Ratkaisua pohtiessaan hän tyytyi ohjaamaan hissiä kerrosten välillä ylös ja alas.

Osa 3 Kätkentää

Toimitusjohtaja Henri Kestín oli huolissaan Suomen talouden epävakaudesta ja sen aiheuttamasta hintojen noususta. Markan arvon vaihtelu valuuttamarkkinoilla vaikutti yritysten hinnoitteluun ja katteeseen. Myös kilpailuympäristö oli laajentunut, joten toimitusjohtaja pohti uusia keinoja myynnin turvaamiseksi.

- Tarvitsemme hintaluokkastrategian, hän sanoi innostuneena johtoryhmän kokouksessa. - Kun kohdennamme myyntiä eri asiakasryhmille, voimme vahvistaa markkina-asemaamme kilpailijoiden kustannuksella.

- Lisäksi myymälävarkaudet on saatava kuriin, sanoi hallintojohtaja – Lisääntyneet näpistykset ja varkaudet näkyvät ja tuntuvat hävikin kasvamisena, joten todellakin tarvitsemme edullisemman palvelukategorian pienempi tuloisille kuluttajille.

Keskustelun tuloksena johtoryhmä päätti yksimielisesti lisätä siviilipukuisten myymäläetsivien määrää hävikin pienentämiseksi.

Jarkko Huttunen oli myymäläetsivänä samassa tavaratalossa, jossa lukijalle ennestään tuttu Anna-Leena Nurmi toimi hissinkuljettajana. Virkapukuisten vartijoiden ja myymäläetsivien työvuorot aloitettiin aina henkilöstön taukotilassa, jossa heille päivitettiin viimeisimmät ohjeet.

Työvuoron alussa valvontapäällikkö kertoi ryhmälleen varkauksien lisääntymisestä. Liikkeen eri osastoilla oli havaittu tavaroiden katoamista, joskin tarkkaa laajuutta ei voitu sanoa ennen inventaariota.

- Uutena ilmiönä tilannekuvaan liittyy eripuolilta tavarataloa löytyneitä tavarakätköjä. Se viittaa järjestelmälliseen toimintaan. Varas tai varkaat kätkevät tavaraa ja hakevat sen myöhemmin. Tai joku muu osapuoli käy hakemassa tavarat sovitusta paikasta, valvontapäällikkö selosti.

Hän kertoi myös, mistä ja millaisia kätköjä oli löydetty. Kaikkien tulisi pitää silmät auki ja raportoida viivyttelemättä uusista piiloista sekä myymälähenkilöstölle että valvomotoimeen.

- Minä päivitän tilanteen myymälähenkilöstön päällikölle. Huttunen, päivitä tilanne hissinkuljettajille ja pyydä heitä ilmoittamaan kaikista havainnoistaan, joista saattaisi olla apua.

- Selvä, pomo.

Siviilipukuinen myymäläetsivä Huttunen aloitti kierroksensa ajelemalla hisseillä ylös alas. Anna-Leenakin sai vuorollaan kuulla tilanteesta.

Anna-Leena Nurmi ja Jarmo Huttunen olivat aloittaneet tavaratalossa samaan aikaan ja olivat ensimmäisen kerran tavanneet yhteisessä tervetulotilaisuudessa. Hetken he vitsailivat tuttavallisesti, miten olisi mahdollista varastaa sisustusosastolta pienkalusteita tai painavia sisustustarvikkeita.

- Haluaisin kotiini kahvinkeittimen, mutta ei sellainen mahdu ainakaan minun käsilaukkuuni, Anna-Leena nauroi.

Jarkko poistui hissistä pohjakerroksessa ja pyysi Anna-Leenaakin pitämään silmänsä auki, jos näkisi jotain epäilyttävää.

- Jep, mä kerron kyllä.

Tällainen salapoliisitehtävä sopi Anna-Leenan mielikuvitukselle ja yksitoikkoisiin työpäiviin mainiosti. Hän alkoi tarkkailla tavaratalon asiakkaita toisella tavalla kuin aiemmin. Kun hän oli aiemmin luokitellut ja kuvitellut ihmisille elämän tarinoita, nyt hän yritti tunnistaa epäilyttäviä piirteitä.

- Onpas valtavan suuri käsilaukku. Siihen mahtuisi vaikka mitä! Onkohan kaikki maksettuna? Anna-Leena pyöritteli mielessään päästäessään tyylikkään naisen ulos hissistä pohjakerroksessa.

Aamuruuhkan jälkeen oli yleensä rauhallisempaa ja hissinkuljettajat pääsivät vuorotellen kahvitauolle. Tauot sovitettiin siten, että reunimmaisena oleva hissi numero neljä oli taukojen aikaan suljettuna. Tauolle sai mennä vain, jos tavaratalossa oli riittävän hiljaista, eikä hisseille syntynyt sen vuoksi jonoja.

- Sinun vuoro, Kaisa otti Anna-Leenan paikan hississä.

Anna-Leena siirtyi henkilökunnan taukotiloihin. Istuttuaan pöydän ääreen hän potkaisi kengät jalastaan ja kaatoi termospullosta kahvia sen korkkina toimivaan mukiin. Hän joi kahvinsa yleensä mustana, mutta saattoi joskus juhlatilaisuuksissa lirauttaa joukkoon kermaa. Aamulla kotona keitetty kahvi alkoi jo olla haaleaa, mutta juustoleivän kanssa se maistui ihan siedettävälle.

Anna-Leenalle tuli kiire laittaa kengät jalkaansa, kun esihenkilö avasi taukohuoneen oven.

- Anna-Leena Nurmi! Oletteko te täällä ilman kenkiä?

- Anteeksi. Jalkoja alkaa joskus turvottaa ja kivistää, Anna-Leena sanoi nolostuneena.

- Hyvä ihminen, hankkikaa itsellenne kunnon jalkineet. Teillähän on aivan kuluneet kengät!

Anna-Leena punaistui entistä enemmän.

- Viimeistään huomenna haluan nähdä teillä siistit mustat nahkakengät. Katsokaapa näistä mallia. Ostakaa samalla mustaa lankkia. Tiedätte kyllä, mistä niitä löytyy.

- Kyllä. Huomenna asia on kunnossa, Anna-Leena sanoi katse laskettuna päällikön kenkiin.

Hiljaa sisällään Anna-Leena manasi kenkiin kuluvaa rahaa.

- Ensi kuussa sitten kaurapuurolinjalla, hän ajatteli.

Osa 4 Hamstereita

Radiossa Yleisradion Aamun Peiliä juonsivat Raija Massala ja Jukka Koponen. Muiden uutisten lisäksi Suomi kohisi jääkiekon MM-kisoista, jotka oli pelattu Helsingissä. Ihmeteltiin Kanadan kisaboikottia, vaikka samalla ymmärrettiin ammattilaisten osallistumista rajoittava sääntö. Amatööreille pitää antaa mahdollisuus menestyä, eikä vain pelata rahan vuoksi.

Kanadalaisboikottia suurempi häly pyöri käsittämättömien doping-käryjen ympärillä. Koskaan ennen jääkiekossa ei ollut käytetty dopingia. Sitä oli pidetty joukkueurheilussa täysin tarpeettomana. Mutta kuinka ollakaan, suomalainen urheilija oli kärähtänyt jja vieläpä omissa kotikisoissa. Ennen kuulumatonta ja häpeällistä!

Yhden pahaisen banaanin vuoksi Suomi menetti ensimmäisen arvokisamitalinsa. Nöyryytetty jääkiekkokansa keksi yhä uusia ja uusia salaliittoteorioita.

Kuten aiemmin todettiin presidentinvaaleista, tässäkin asiassa voidaan todeta suomalaisten käryämisen dopingista omissa kotikisoissa tulleen kansalaisille hyvinkin tutuksi, joten palataanpa takaisin tavarataloon.

Sanna-Maija Erola työskenteli naisten pukeutumisen osastolla myymäläapulaisena. Hän oli myöhästynyt töihin lähdössä ja tuli huohottaen pukuhuoneeseen, jossa Anna-Leena söi voileipänsä viimeistä palaa.

- Oli pakko ehtiä käydä suihkussa ennen työvuoroa! Sanna-Maija puuskahti Anna-Leenalle. – Tuli hiukan kiire lähtiessä, kun kaatui kahvit karvalankamatolle.

- Voi ei! Anna-Leena väänsi suutaan harmistuneeseen myötätuntoilmeeseen.

- Kuulitko niistä hamstereista?

- Mistä hamstereista, Anna-Leena kysyi.

- Eri puolilta liikettä on löytynyt sellaisia ihmeellisiä hamsterin pesiä.

- Joo, kyllä mä niistä kuulin. Myymäläetsivä kävi jo aamulla hissikierroksella.

- Liekö joku odottaa ALE-päiviä ja jemmailee tavaroita eri puolille liikettä itseään varten. Työllistää meitä ihan tarpeettomasti, kun joudutaan palauttelemaan niitä paikoilleen. Välillä tuntuu, ettei mikään tuote ole omalla paikallaan.

Kiinteistöpäällikkö kävi jättämässä tiedotteen ilmoitustaululle, jossa määrättiin jättämään päivän päätteeksi kaikki sisääntuloaulan hissit toiseen kerrokseen, koska hissikuilujen pohjan siivous ja hissien tarkastus tullaan tekemään illan ja yön aikana. Hissinkuljettajien piti seuraavana aamuna saapua hyvissä ajoin, että ehtisivät koeajaa hissit ennen tavaratalon aukeamista. Anna-Leena tiputti itselleen muistilapun eväslaukkuunsa, jotta muistaisi laittaa herätyskellon soimaan puoli tuntia aiemmin.

Taukotilan kellon viisari rapsahti tasatunnin kohdalle, ja Anna-Leenalle tuli kiire.

- Katsoisitko minulle parit 38-kokoiset mustat työkengät valmiiksi? Tulisin lounaalla sovittamaan. Päällikkö kävi aika kuumana ennen kuin tulit.

- Tietysti, nähdään myöhemmin.

- Kivaa työpäivää!

- Sulle myös!

Anna-Leena avasi hissin portin tutuille kasvoille ja tervehti erityisen ystävällisesti, kuten ohjeet olivat vakioasiakkaiden osalla. Sinänsä hän ei tiennyt henkilöstä mitään muuta kuin sen, että tämä kävi päivittäin tavaratalossa ja pukeutui usein pitkään popliini- tai villakangastakkiin. Matkan aikana hattupään tapana oli pohtia ääneen, mikä olisi päivän lounaskeitto ravintolassa. Jos hissinkuljettaja jostain syystä pystyi vastaamaan kysymykseen, Anna-Leena tiesi, että siskonmakkarakeittoa tämä ei suostuisi syömään.

- Kahdeksas kerros, ravintola, Anna-Leena sanoi reippaasti ja astui asiakkaan edellä ulos hissistä pidellen tälle porttia auki.

- Kiitos kyydistä, kohtelias matkustaja sanoi ja lähti ravintolan suuntaan.

Anna-Leena ei saanut kyyditettävää ylhäältä, mutta huomasi hissikutsun seitsemännessä kerroksessa. Kerrosta alempana hän tervehti uutta matkustajaa ystävällisesti.

Ovea avatessaan hän huomasi äskeisen hattupäisen asiakkaan livahtavan huonekaluosastolle takinliepeet hulmuten.

- Ei hän sitten mennytkään keitolle, Anna-Leena mietti kummastuneena, mutta kiinnitti nopeasti huomionsa uuteen matkustajaansa eikä miettinyt asiaa sen enempää. – Minne mennään?

Osa 5 Uutta ja vanhaa

Suomessa oli varsin hyvä työllisyystilanne vuonna 1974, kun työllisiä oli 2,3 miljoonaa ja työttömyysprosentti oli 1,8%. Presidentti Kekkosen tavoitteena kyllä oli täystyöllisyys, olikohan hän pettynyt tuohon lukemaan? Kansaneläkkeen ja työeläkkeen saajia oli noin yksi miljoona. Kansaneläkkeen saajia oli 830 000, joista vanhuuseläkkeen saajia oli 475 000. Samana vuonna Suomeen syntyi 62 000 uutta vauvaa. Koska tämän tarinan kertoja voi ennustaa tulevaa, paljastetaan, että vuoden 2024 lopussa työ- ja kansaneläkkeen saajia tulee olemaan 1,7 miljoonaa ja syntyviä vauvoja enää alle 44 000. (Lähteet: 1. Tilastokeskus Tilastotietokanta, 2. Eläketurvakeskuksen raportti Suomen työeläkkeen saajat 2024, 3. Sinun vuotesi 1974, Positiivarit Oy, 2013.)

Vuonna 1974 kameravalvonta oli vielä uutta teknologiaa. Sitä käytettiin lähinnä teollisuudessa, mutta myös tavaratalojen sisäänkäyntien valvonta televisiokameroilla alkoi yleistyä pikkuhiljaa. Tuon ajan kamerajärjestelmissä ei ollut minkäänlaista tallennusta, vaan valvonta tehtiin televisioruutua katsovan valvojan toimesta.

Suomen Teollisuusvartioinnin virkapukuiset vartijat kiertelivät näkyvästi myös tavaratalossamme erityisesti ennen ja jälkeen sulkemisajan. Johtoryhmä oli toimitusjohtaja Kestínin suostumuksella päättänyt tehostaa vartiointia ja asennuttaa tv-kameroita tuloaulaan. Yksi omista myymäläetsivistä saisi toimia valvontatehtävissä vuorollaan. Valvontahuone varusteltiin moderniksi ja valvojalle asennettiin oma puhelinlinja, jota pitkin hän voisi tarvittaessa hälyttää vartioinnin tai poliisin paikalle mahdollisimman nopeasti. Oli ehdottomasti kiellettyä käyttää puhelinta muuhun kuin hätätilanteisiin, eikä numeroa saanut antaa kuin vartioinnista tai tavaratalosta vastaaville tahoille. Järjestelmäasennuksen vuoksi liikkeessä hyöri urakoitsijan työntekijöitä tikkaineen ja työkalupakkeineen.

Kaksi kumaraan painunutta vanhusta seisoi varovaisen näköisenä pohjakerroksessa, kun Anna-Leena avasi hissin portin. Etumaisena seisovan villapaita tuoksui tupakalle ja tuuheiden kulmakarvojen alla vilkkui veikeä katse. Toinen seisoi taaempana kasvot totisina. Hänen tiukasti taakse sidottu huivinsa peitti hiukset kokonaan. Vaaleansininen huivi oli samaa sävyä kuin suurina ja pyöreinä tuijottavat silmät.

- Hyvää päivää, mihin kerrokseen? Anna-Leena toivotti.

- Ihan mihin tahansa, tultiin vaan kokeilemaan tämmöstä tekniikan ihmettä, villapaitavanhus sanoi. – Eka kertaa ollaan.

- Ville! Ei sitä nyt kaikille tarvitse kertoa, huivipää sanoi ja painoi katseensa alas, kun tajusi Anna-Leenan kuulevan kaiken.

- Siispä tervetuloa! Peremmälle, saanko pyytää, hissinkuljettaja ohjasi neitsytmatkalleen tulevia vanhuksia.

Huivipää asettui hissikorin perimmäiseen nurkkaan ja jäi tuijottamaan ovea. Villapaita-Ville asettui puolisonsa viereen ja katseli tarkkaavaisesti ympärilleen.

- Ajetaanko ylös asti? Anna-Leena kysyi – Ensimmäisen kerran kunniaksi?

- Ensimmäiseen, huivipäinen tokaisi nopeasti ennen kuin Ville ehti sanoa mitään.

- Martta, olishan sitä voitu ajaa samalla rahalla ylös astikin.

- Maksaako tämä? Martta kysyi ja tuijotti järkyttyneenä puolisoaan.

- Ei maksa, Anna-Leena sanoi. -Mitäs, jos pysähdytään ensimmäisessä kerroksessa ja katsotaan sitten, mihin suuntaan jatketaan.

Molemmat vanhukset nyökkäsivät myöntävästi kuin yhdestä sopimuksesta. Anna-Leena sulki portin ja ajoi hissin ensimmäiseen kerrokseen. Anna-Leenan oli vaikea pidätellä hymyään hiljaisen matkan aikana.

Ensimmäisessä kerroksessa huivipäinen Martta poistui kyydistä ja sanoi menevänsä alas portaita pitkin. Ville huusi hänen peräänsä käyvänsä vielä ylhäällä ja tapaavansa Martan hissiaulassa. Martta katsoi totisena hiukan säikähdystä silmissään, mutta lähti etsimään portaita alakertaan.

Anna-Leena ja Ville ajoivat hissillä hiljaisina kahdeksanteen kerrokseen, jossa Ville astui ulos hissistä ja kääntyi välittömästi takaisin.

- Jaha, jaaha. Mennäänpä sitten etsimään Martta-kulta. Vaikka kivahan sinun kanssa olisi ajella edestakaisin, Ville sanoi ja iski silmää.

- Selvä, sanoi Anna-Leena ja keskittyi hissin ohjaimiin.

Ala-aulassa odotti totaalisesti muuttunut Martta, joka hössötti heti Villen nähtyään:

- Kuule Ville! Kyllä sinun pitää vielä toinenkin ihme nähdä! Täällä on semmoiset portaat, missä ei tarvitse askeltakaan kävellä itse!

- Nyt kyllä höpötät.

- Enkä, tule heti katsomaan!

Anna-Leena katsoi touhukkaiden vanhusten perään hymyillen, kun otti seuraavan asiakkaansa vastaan.

Osa 6 Kätkö löytyy

Yleisurheilun EM-kisoja urheiltiin Roomassa vuonna 1974. Kisakansa oli hurmioissaan Suomalaisten menestyksestä. Mitalisade oli suorastaan myrskylukemissa. Suomi sijoittui mitalitilastossa viidenneksi. Kultamitalejakin tuli neljä. Tilaston ykkösenä keikkui DDR 27 mitalilla ja Neuvostoliitto kakkosena 17 mitalillaan. (Lähde: YLE arkisto)

Palataanpa töihin.

Myymäläetsivä Jarkko Huttunen kierteli myymälässä tuttuun tapaansa. Valvontapäällikön jakamien ohjeiden mukaisesti asiakkaiden tarkkailun lisäksi piti koota tietoa myymälähenkilökunnalta mahdollisesti löytyneistä tavarakätköistä. Omiakin silmiä saisi pitää auki kätköjen varalle.

Jarkko pysähtyi hiljaiseen hissiaulaan, jossa Anna-Leena seisoi portillaan odottamassa hissikutsua tai matkustajia.

- Hyvää päivää, Jarkko sanoi iskien silmää.

- Päivää, Anna-Leena vastasi ja punastui hiukan.

Hetken he seisoivat hiljaa vierekkäin katsellen asiakkaita. Anna-Leena hymyili ja tervehti nyökkäyksellä katseiden kohdatessa.

- Oliko teillä jotain asiaa, Anna-Leena kysyi viimein. – Ei ole oikein sopivaa… kun teillä ei ole virkapukuakaan…

- Aivan niin. Totta, enpä tullut ajatelleeksi. Pyydän anteeksi, en tarkoita aiheuttaa teille harmia, Jarkko vastasi. – Tuota, siitä edellisestä keskustelustamme. Oletk.. oletteko nähnyt mitään erikoista, siis näpistelyn tai varkauksien kaltaista?

- Sano Anna-Leena vaan, työkavereitahan me ollaan. En minä oikein mitään ole nähnyt. Tässä vaan kuskaan ihmisiä ylös ja alas. Mutta olen kyllä koittanut katsella, jos jollain on isoja kantamuksia mukanaan. Mutta minähän en tiedä, onko ne maksettu vai ei.

- Niin, se on tietysti mahdotonta. Mutta ilmoittakaa, Anna-Leena, jos tulee jotain mieleen, Jarkko sanoi yrittäen tavoitella sinuttelua.

Teitittely oli tavaratalossa käytäntönä, mutta pitkään yhdessä työskennelleet saattoivat tehdä sinunkaupat. Esihenkilöä piti vielä teititellä kaikissa tilanteissa, ja he puhuttelivat työntekijöitään sukunimillä.

Jarkko jatkoi kierrostaan liukuportaiden kautta, ja Anna-Leena lähti viemään asiakasta ylempiin kerroksiin. Liukuportaissa seisoessaan Jarkko tarkkaili ympäristöään. Hän huomasi toisen kerroksen kosmetiikkaosaston myyntihyllyjen väliin työnnetyn käsilaukun. Hänen mielestään se oli väärässä paikassa, joten hän kävi tarkistamassa sen. Kuten hän oli arvellutkin, laukku oli täynnä meikkituotteita ja hajuvesiä. Laukussa ei ollut lainkaan kukkaroa tai lompakkoa, rahasta puhumattakaan. Laukku oli selvästi jätetty sinne odottamaan myöhempää noutamista. Jarkko päätti työntää laukun takaisin paikalleen ja jäädä seuraamaan tilannetta napatakseen laukun noutajan kiinni.

Liukuportaissa tikkaitaan ja johtokelaa kantava sähköasentaja näki siistiin ruskeaan arkipukuun pukeutuneen henkilön työntävän laukun hyllyjen väliin ja painoi tarkasti mieleensä tämän olemuksen. Ruskea takki oli muodikasta vakosamettia. Ruskeita sävyjä toistavan kuviollisen paidan ylin nappi oli auki, joten leveät kaulukset tulivat selkeästi näkyviin takin kauluksen päälle. Sähköasentaja jätti tikapuut pystyyn seinän vierelle ja johtokelan niiden viereen. Hän kiersi toisia liukuportaita pitkin takaisin alimpaan kerrokseen tarkkaillen samalla vakosamettipuvun liikkeitä.

- Herra päällikkö, olisi asiaa, sähköasentaja sanoi koputtaessaan valvontapäällikön avointa ovea.

- Niin, Korhonen on hyvä ja astuu sisään. Etenevätkö kamera-asennukset suunnitelman mukaan?

- Kyllä, mutta tässä ei ole kyse siitä.

Sähköasentaja Korhonen kertoi valvontapäällikölle tekemästään havainnosta ja kuvaili mahdollisimman tarkasti laukkua piilottanutta henkilöä.

- Savolainen! Menkää Korhosen mukana kosmetiikkaosastolle ja tuokaa sinne kätketty laukku. Ja jos varaskin on vielä itse paikalla, niin tuokaa hänetkin kuultavaksi.

Kun vartijan virka-asuun pukeutunut Savolainen saapui Korhosen kanssa toiseen kerrokseen, Korhonen osoitti nopeasti osaston takaosassa seisovaa ruskeaan arkipukuun pukeutunutta henkilöä.

- Tuolla! Tuo se on!

Vartija nappasi nopeasti Jarkon kiinni ja sitoi tämän käden voimakkaalla hallintaotteella selän taakse. Hän ei antanut Jarkolle suunvuoroa vaan ilmoitti jäykästi vievänsä tämän valvontapäällikön luo asian selvittämistä varten. Jarkko tiesi, ettei pullikointi auttanut tässä kohdassa, vaan oli maltettava kohdata valvontapäällikkö. Rauhallisena pysyminen mahdollistaisi rakentavan keskustelun.

Turvahuoneessa Jarkko yritti avata keskustelun Savolaisen kanssa:

- Kyllähän te tiedätte, että minä olen myymäläetsivä. Tämä toimi on nyt ylimitoitettu.

- Ja te tiedätte, ettei minulla ole tässä toimintavaltuuksia, koska teidät on nähty itse teossa ja kätketyt tuotteetkin ovat täällä tuossa tuokiossa. Joudutte nyt vain kiltisti odottamaan.

Osa 7 Herrkläder och damskor

Viuhahtamisesta tuli ilmiö vuonna 1974. Sitä nähtiin kansainvälisissä tapahtumissa Oscar-palkintojen jakoa ja erilaisia urheilutapahtumia myöden. Suomessakin opiskelijat haastoivat toisiaan viuhahtamaan. Osittain se oli kehopositiivisuutta, osittain rohkeuden näyttämistä ja normien rikkomista. Monesti kyseessä oli hävitty vedonlyönti. Spede Pasanen ja Ere Kokkonen tekivät aiheesta elokuvan ja Irwin Goodman levytti laulun. Korvamato lienee tuttu myös myöhemmille polville ilman kappaleen nimen mainitsemistakin.

- Hyvää päivää, god dag. Mihin kerrokseen?

- Herrkläder och skor, tack.

- Absolut, till den femte då. Välkommen.

- Femte våningen. Herrkläder och herrskor. Välkomna åter.

Asiakas kumarsi vienosti Anna-Leenalle ja kosketti huopahattunsa lieriä poistuessaan hissistä. Anna-Leena muisti samassa, että hänen pitäisi käydä iltapäivän tauollaan sovittamassa ja ostamassa uudet työkengät, jotka Sanna-Maija oli luvannut katsoa hänelle valmiiksi.

Valvontapäällikkö istui Jarkkoa vastapäätä turvahuoneessa. Vartija Savolainen seisoi oven vieressä jäykkänä, kun sähköasentaja Korhonen työnsi oven raosta kosmetiikkaosastolle kätketyn laukun.

- Vai niin, jaaha, valvontapäällikkö sanoi. Onpas hankala tilanne. Kertokaapa minulle oma näkemyksenne tapahtuneesta.

Jarkko kertoi löytäneensä laukun kosmetiikkaosastolta ja työntäneensä sen takaisin kätköön saadakseen myymälävarkaan kiinni itse teossa.

- Minulla ei ole mitään tekemistä tuotteiden keräämisen ja kätkemisen kanssa! hän väitti tiukasti, mutta rauhallisuutensa säilyttäen.

- Ymmärrättehän, että tilanne on minulle erittäin kiusallinen, valvontapäällikkö sanoi. - Yksi myymäläetsivistäni on otettu kiinni itse teossa kätkemässä laukkua, jossa on varastettua tavaraa.

- Ei kätkemässä, vaan… Jarkko huomasi itsekin selityksensä hankalaksi.

- Niin, niin. Te vain laitoitte löytämänne laukun takaisin kätköönsä, niinhän se oli. Mutta tämä kuulostaa minun korvaani kovin selittelyltä. Teidän ohjeennehan on ollut palauttaa tavarat ja raportoida löydöistänne minulle. En ole saanut raporttianne.

- Ettepä tietenkään, koska en ole ehtinyt raportoida, Jarkko alkoi hermostua paikallaan junnaavaan keskusteluun.

Pohjakerroksessa Anna-Leenan hissiin nousi lierihattuun ja mustaan pitkään popliinitakkiin pukeutunut viiksiniekka. Olemuksessa oli jotain Joel Rinteen näyttelemän Komisario Palmun kaltaista. Kyseessä todellakin oli poliisin etsivä, joka oli saanut selvitettäväkseen kaupungissa tapahtuvaa varastetun tavaran kauppaa.

Hissin oven sulkeuduttua etsivä otti povitaskustaan kuvan ja näytti sitä Anna-Leenalle.

- Oletteko nähnyt tätä henkilöä?

- Ei näytä tutulta.

- Poliisi etsii häntä varastetun tavaran kaupasta, teettehän hänestä ilmoituksen, jos satutte näkemään häntä.

- Kyllä, Anna-Leena sanoi hiukan epävarmana ja tarkensi- Valvontapäälliköllekö vai poliisille?

- Vaikka molemmille. Kunhan poliisikin saa tiedon, poliisi etsii häntä.

Myös valvontapäällikkö oli tullut siihen tulokseen, ettei keskustelu Jarkon kanssa etenisi tällä tavalla. Niinpä hän päästi Jarkon jatkamaan töitään, mutta muistutti, että hänen tulisi toimia annettujen ohjeiden mukaan ja raportoida tekemistään löydöistä viivyttelemättä.

- Olette tarkkailun alla. Tämä on ensimmäinen huomaus. Toista emme enää katsele, onko selvä?

- Tietysti, Jarkko sanoi ja nieli katkeran epäreiluuden tuntemuksen hiljaisena.

Jarkko lähti jatkamaan kierrostaan tavaratalossa. Ovella hän vielä tarkasti, että myymäläetsivän henkilökortti oli tarvittaessa helposti otettavissa taskusta. Seuraava työtunti oli hänen osaltaan lähinnä palkallista ajan hukkaa, koska epäilyksen varjo synkisti hänen mieltään.

Kaisa tuli päästämään Anna-Leenan iltapäivän tauolle.

- Saatkin ihan ensiksi viedä minut neloseen kenkäostoksille. Siihen minun taukoni sitten hupeneekin. Ja loppukuun rahat. Ei tarvitse miettiä menisikö elokuviin tai muihin rientoihin, kun ei ole rahaa.

- Voi ei, osta sitten kuitenkin hyvät, ettei tarvitse kohta ostaa uusia.

- Eihän tässä tavaratalossa huonoja myydäkään! Anna-Leena sanoi nauraen.

- Neljäs kerros, fjärde våningen. Naisten kengät, Damskor, Kaisa noudatti työohjeitaan tarkasti, mutta pilke silmäkulmassaan.

- Kiitos, nähdään!

Osa 8 Hissin narraus

Vladimir Stepanov oli valittu 1973 joulukuussa Neuvostoliiton Suomen suurlähettilääksi. Hänelle Suomi ja Urho Kekkonen olivat tuttuja ennestäänkin, vaikka hän itse ei myöntänyt olleensa KGB:n tehtävissä Suomessa jo 1960-luvulla. Niin tai näin, häntä kutsuttiin Kekkosen parhaaksi kaveriksi ja Suomen varapresidentiksi. Väitetään, että hänellä oli lusikkansa sopassa myös Kekkosen ja Ahti Karjalaisen välirikossa, kun jälkimmäinen oli etsinyt vetoapua tullakseen seuraavaksi presidentiksi.

"Stepan" saapuessaan suurlähettilään asemapaikalleen vuonna 1974 suomalaiset opiskelijat saivat reppuihinsa taskulaskimia. Taskujen piti toki edelleen olla isoja ja täynnä rahaa, jotta laskimen pystyi hankkimaan. Päässälaskutaitojen alamäen voidaan katsoa alkaneen, kun suuret ja painavat, verkkovirralla toimivat laskukoneet vaihtuivat pieniin, LED-näytöillä varustettuihin versioihin.

Anna-Leena palasi hissilleen uusissa kengissä. Hän oli ostanut uudet kengät iltapäivän tauollaan ja jättänyt ne heti jalkaansa. Vanhat kengät hän oli kiireellä vienyt lokeroonsa, eihän niitä vielä kannattanut pois heittää. Niitä voisi aivan hyvin käyttää vielä muualla kuin töissä.

- Jätin nämä vuoron loppuun jalkaan, niin ehkä ne ehtivät edes vähän venyä jalan muotoon ennen huomista päivää, Anna-Leena sanoi Kaisalle.

- Hyvännäköiset kengät, hyvä valinta, Kaisa kommentoi kenkiä.

Tavaratalon aukiolo alkoi olla lopuillaan. Viimeiset asiakkaat olivat kassoilla maksamassa ostoksiaan, kun Jarkko havaitsi pohjakerroksessa, rullaportaiden takana pitkään popliinitakkiin sonnustautuneen oudon tyypin, joka kaivoi hyllyjen takaa suurta kassia esiin. Jarkko ymmärsi nähneensä etsityn myymälävarkaan kiinni itse teossa.

Jarkko lähestyi popliinitakkista vaivihkaa selän takaa. Juuri, kun Jarkko oli nappaamassa varkaasta kiinni, tämä kääntyi ja he törmäsivät toisiinsa. Tavaratalon valot sammuivat, kun viimeiset myyjät lähtivät osastoilta pois. Kukaan ei huomannut rullaportaiden takana kamppailevaa kaksikkoa. Jarkko oli päättänyt puhdistaa maineensa ottamalla varkaan kiinni. Varas taas ei halunnut paikalle ketään muita, jotta hän voisi päästä karkuun. Niinpä kaksikko ähelsi lähes näkymättömissä keskenään.

Tavaratalon valojen sammuminen oli hissinkuljettajille merkki työvuoron päättymisestä.

- Ai niin, hissi pitää jättää kakkoseen tänään, Anna-Leena muistutti kollegoitaan tulevasta hissihuollosta.

- Totta! Kaisa huikkasi.

Kaikki neljä hissiä ajettiin toiseen kerrokseen, ja hissinkuljettajat poistuivat henkilökunnan portaiden kautta pukuhuoneen kautta koteihinsa. Anna-Leena kasteli sukkansa ja laittoi uudet kengät takaisin jalkaansa. Hän toivoi kenkien venyvän kotimatkalla niin, että ne olisivat seuraavana päivänä muotoutuneet hänen jalkojensa mukaisiksi.

Tavaratalon ensimmäisessä kerroksessa kamppailu jatkui. Varas riuhtaisi itsensä Jarkon lujasta otteesta irti ja tempaisi päänsä kovalla kumauksella lattiaan. Varas valahti veltoksi, eikä Jarkko saanut häntä ravisteltua hereille. Jarkko hätääntyi. Hän arveli tappaneensa varkaan.

- Mitä hittoa minä nyt teen, hän suhahti itselleen hampaidensa välistä. Ensin minua luultiin varkaaksi, mutta nyt olen tappaja! Mitä minä teen?

Jarkko veti elottoman varkaan jaloista hissiaulaan. Hän yritti avata hissin oven, mutta huomasi kaikkien hissien olevan jossain ylempänä. Jarkko oli ennen myymäläetsivän työtään ollut hissihuoltajan opissa, mutta oli päätynyt myymäläetsiväksi paremman palkan ja siistimpien työolosuhteiden perässä. Niinpä hän tiesi, miten hissin portin saa narrattua auki, vaikka hissi olisi ylemmässä kerroksessa.

Varas tömähti pehmeästi hissikuilun pohjalle, ja Jarkko sulki oven juuri, kun Teollisuusvartijan askeleet kuuluivat portaissa.

- Vielä täällä, vartija kysyi nähtyään Jarkon?

- Juuri lähdössä, Jarkko näytti myymäläetsivän korttiaan vartijalle.

- Selvä juttu, hyvää illanjatkoa!

- Kiitos samoin.

Jarkko olisi halunnut tarkistaa jäikö kamppailusta jälkiä, muttei voinut tehdä sitä vartijan nähden. Niinpä hän koetti kävellä rauhalliseen tahtiin kohti pukuhuonetta ja sieltä kotiin.

Osa 9 Taukoja

Seuraavana päivänä Anna-Leena saapui töihin toiveikkaana uudet kengät jalassaan. Ennen työvuoron alkamista hän vielä varmisti, ettei niissä näkynyt pölyä työmatkan jäljiltä. Päällikkö tarkkailisi hänen kenkiään aivan varmasti eilisen tapauksen jälkeen.

Kaikki hissinkuljettajat olivat saapuneet työpaikalle ohjeiden mukaisesti varttia ennen myymälän aukaisemista, jotta ehtisivät koeajaa hissit kaikissa kerroksissa. Yhdenkään hissin tarkastuskortissa ei ollut tarkastusmerkintää, joten hissinkuljettajat arvelivat hissihuollon jääneen tekemättä. He kuitenkin noudattivat ohjeita ja koeajoivat hissit ylös ja pysähtyivät jokaisessa kerroksessa avaamaan portin. Koeajon jälkeen palattiin takaisin pohjakerrokseen odottamaan asiakkaita.

Ensimmäiseksi hissimatkalle saapui teini-ikäisiä nuoria, jotka hihittelivät ja pilailivat keskenään. Kukaan heistä ei tervehtinyt hissinkuljettajaa, eikä kiittänyt matkan loputtua. Anna-Leena oli tottunut siihen, että yksittäiset nuoret osasivat kyllä käyttäytyä, mutta joukossa heiltä unohtuivat hyvät käytöstavat. Varmaan hän olisi vielä pari vuotta sitten itsekin käyttäytynyt vastaavalla tavalla, mutta nyt hän tiesi paremmin. Hissinkuljettajana hän keskittyi vain ohjaimiin ja saamaan hissin kynnyksen täsmällisesti oikeaan tasoon.

Anna-Leena ja Sanna-Maija sattuivat lounastauolle samaan aikaan. Heistä oli tullut nopeasti ystävykset, joten he olivat tehneet sinunkaupat melko varhaisessa vaiheessa.

- Oliko onnistuneet kenkäostokset, Sanna-Maija kysyi.

- Oikein, kiitos avustasi, Anna-Leena vastasi. – Kuulitko siitä ympäristönsuojelusopimuksesta, jonka pohjoismaat ovat nyt allekirjoittaneet?

- Eihän sitä voinut olla kuulematta, jos vaan radio oli hetkenkään päällä. Joka uutisissa sitä toitotetaan.

- Niinpä, mutta eri hieno juttu ympäristön kannalta, Anna-Leena sanoi. Harmi vaan, kun Itämeren maista vielä monet ovat sen sopimuksen ulkopuolella.

- Jostainhan se on aloitettava. Minusta tuo on hyvä alku.

Samassa kiinteistöpäällikkö asteli taukotilaan ja keskeytti keskustelun.

- Huomenta, hissihuoltaja ei sitten käynytkään eilen, vaikka piti.

- Ei vissiin. Mitäs sitten, Anna-Leena kysyi mutustaen voileipäänsä.

- No, pitää toivoa, että tulee tänään. Niitä on niin hankala saada paikalle. Tulevat vain akuuteissa hätätilanteissa, jos silloinkaan. Sanovat, että "onhan teillä hissejä, kai te yhtä ilman pärjäätte", puhisi harmistunut kiinteistöpäällikkö. Hissit pitää jättää kakkoseen niin kauan, kunnes on käynyt.

- Mutta ei kai me joka aamu voida tulla koeajamaan hissejä ennen työvuoron alkua? Anna-Leena ihmetteli.

- Minkäs sille voi, jutelkaa oman päällikkönne kanssa, kiinteistöpäällikkö tuhahti ja poistui.

Anna-Leena ei ollut tyytyväinen hissihuollon epävarmuuteen. Hän olisi mielellään nukkunut aamuisin vartin verran pidempään. Tai oikeastaan puoli tuntia, koska hänen piti tulla normaalia aikaisemmalla linja-autolla ja se edellytti häneltä puoli tuntia aikaisempaa lähtöä kotoa.

Sanna-Maija jutusteli vielä ympäristönsuojelusopimuksesta, jonka mukaan jokaisen sopijaosapuolen tuli oman luontonsa lisäksi suojella naapurimaiden luontoa kuin omaansa. Näistä keskustellessa Anna-Leena ymmärsi oman herätyskellonsa toiminnan aika vähäiseksi ongelmaksi.

Aamupäivän aikana Anna-Leena oli huomaavinaan hissin käyttäytyvän pohjakerrokseen saapuessa erikoisella tavalla. Ensin hän arveli kuvittelevansa, mutta alettuaan tarkkailla tilannetta, hän alkoi vakuuttua, että hissi jotenkin jumitti pohjakerrokseen tultaessa. Muiden kerrosten kohdalla kynnykset asettuivat täsmällisesti, mutta pohjakerroksessa hän oli huomaavinaan puolen sentin mittaisen korkeuseron. Hän tiesi ennestäänkin, että tällainen oli tavallista ennen normaalia kausittaista hissihuoltoa. Niinpä hän ei huolestunut tilanteesta.

Kaisa oli työskennellyt aamun hississä, joka suljettiin taukokierroksen ajaksi, niinpä hänen tehtävänsä oli omalta tauolta palattuaan vapauttaa seuraava.

- Tämä hiukan jumittaa alaspäin, Anna-Leena sanoi. Mutta luulen sen johtuvan siitä, ettei huolto tullutkaan. Mutta seurataan tilannetta.

- Okei, Kaisa vastasi ja toivotti hissimatkustajan tervetulleeksi kyytiin.

Anna-Leena lähti taukohuoneelle lounaalle ja piti kengät jalassaan, vaikka hänen teki mieli antaa varpailleen ilmatilaa ennen iltapäivän työrupeamaa.

Osa 10 Kahdeksannessa tapahtuu

Lounastauollaan Anna-Leena selasi pöydällä olevaa Helsingin sanomaa, koska sattui olemaan taukotilassa yksin.

Öljynviejämaat olivat päättäneet rajoittaa öljyn tuotantoa hintojen nostamiseksi. Samaan aikaan Israel oli sodassa Neuvostoliiton tukemia Egyptiä ja Syyriaa vastaan. Kun Yhdysvallat alkoi tukea Israelia, arabimaat asettivat öljynvientiboikotin länsimaille. Öljyn hinta ampaisi korkealle raketin lailla.

Iso-Britanniassa energiansäästämisestä tuli melkoinen mylläkkä vuoden 1974 alussa. Hiilityöläisten lakkoilu parempien palkkojen puolesta lisäsi tuskaa ja silloinen hallitus pääministeri Edward Heathin johdolla määräsi teollisuusyritykset kolmipäiväiseen työviikkoon. Poikkeustilanne kesti noin kaksi kuukautta ja sillä vältyttiin täydelliseltä energiakriisiltä.

Suomessakin oli tarve säästää sähköä. Valtioneuvosto mm. määräsi Yleisradion lyhentämään viikoittaista lähetysaikaa 10%:lla. Eihän televisiosta tullut siihen aikaan muutenkaan mitään, joten ruutuajan väheneminen ei ollut perheille suurikaan ongelma.

- Menkää ulos leikkimään.

Kahdeksannen kerroksen asiakaspalvelussa työskentelevä Eeva Vuorio suoristi hamettaan astuttuaan henkilöstön paternosterhissistä ulos ja edelleen taukotilaan. He olivat Anna-Leenan kanssa tuttuja, mutta erilaisista työtehtävistä ja -ajoista johtuen he eivät vielä olleet päässeet sinutteluasteelle.

- Tervehdys, Nurmi! Eeva tervehti sisään tullessaan – Onpa mukavaa, että täällä on joku! Minun on ihan pakko päästä puhumaan tämä ulos. En voi kestää enempää.

- Tervehdys vaan. Mikäs nyt noin polttelee? Anna-Leena kysyi.

- Et usko, mitä kuulin! Valvontapäällikkö jutteli jonkun ulkopuolisen knallihattutyypin kanssa. Näytti semmoiselta elokuvapoliisilta, niinku se komisario Palmu, tiiätkö?

- Juu, taisin kuljettaa semmoista hississä eilen, vai oliko se tänään? Ei niitä kaikkia pysty muistamaan niin tarkkaan, Anna-Leena vastasi.

- No niin, mutta siis tämä knallihattutyyppi jutteli valvontapäällikön kanssa juuri siinä minun tiskin kohdalla. Enhän minä tietenkään olisi kuunnellut, mutta kun juttelivat ihan siinä edessä, niin en oikein voinut olla kuulemattakaan.

- Niin? Anna-Leena tuli uteliaaksi nähdessään, miten tohkeissaan Eeva oli.

- Juu, juu. Ne siis juttelivat, että poliisi etsii jotain tyyppiä varastetun tavaran myymisestä. Minulle tuli heti mieleen jutut tavarakätköistä myymälän puolella. Enhän minä asiasta tietenkään mitään tiedä, kun olen siellä ylhäällä omissa töissäni vaan ja…

- Ette tietenkään tiedä. Mitä sitten sanottiin?

- Niin, niin. Sitten valvontapäällikkö kertoi sille komisario Palmun näköiselle, että täällä on ollut paljon hävikkiä. Ja tätä ei kyllä kukaan usko! En minäkään ollut uskoa korviani!

- Mitä sitten?

- No, valvontapäällikkö uskoo, että varas on tavaratalon oma myymäläetsivä! On kuulemma saatu vakavaa näyttöä sellaisesta.

- Oho! Voi että! Miten kukaan riskeeraa omaa työpaikkaansa? Tämmöisinä maailman aikoina!

- Samaa minäkin heti ajattelin! Ettei se voi pitää paikkaansa. Kuule, vielä jatkuu. Komisario näytti valvontapäällikölle valokuvaa, mutta ei hän tunnistanut kuvan henkilöä. Yhdessä tulivat sitten siihen tulokseen, että voihan kyseessä olla isokin rikollisliiga! Ajattele!

- Jopas on soppa!

- Pidetäänhän tämä ihan omana juttunamme? Minun oli vaan pakko päästä purkamaan tämä jollekulle.

- Tietysti pidetään, juu. Mutta, kiva kun kerroitte, niin osaan olla möläyttelemättä mitään tyhmää väärässä paikassa. Kieli keskellä suuta vaan. Minun pitää nyt mennä jatkamaan töitä.

Anna-Leena teki sormillaan supistavan liikkeen huuliensa edessä sen merkiksi, ettei aikonut puhua asiasta kenellekään.

Anna-Leena avasi hissin portin pohjakerroksessa ja päästi nuoren pariskunnan ulos. Heillä oli selvästi häät tulossa ja lahjalistaa oltiin suunnittelemassa uuden kodin perustamisen tueksi. Heidän tilalleen hissiin nousi tyylikkääseen pukuun ja hattuun pukeutunut henkilö, jonka Anna-Leena luokitteli yritysjohtajaksi tai poliitikoksi.

- Toivottavasti hän osaa käyttäytyä, Anna-Leena ajatteli hiljaa mielessään.

Molemmilla ryhmillä saattoi olla haasteita olla kahden samassa hississä vastakkaista sukupuolta olevan hissinkuljettajan kanssa. Anna-Leena ryhdistäytyi ja sulki hissin portin. Hän päätti keskittyä olemaan ammattimainen.

- Mihin kerrokseen? Till vilken våningen? hän kysyi.

- Till åttonde, tack.

- Ni ser söt ut i er uniform, älskling, matkustaja sanoi ja kosketti Anna-Leenaa käsivarteen.

- Beklager, jeg snakker ikke norsk! Anna-Leena vastasi tiukkaan sävyyn ja varmisti, ettei tyyppi päässyt hänen seläntaakseen näkymättömiin.

- Åttonde våningen, restaurang och kundservice. Välkomna åter, Anna-Leena pysyi asiallisena, mutta matkustajan poistuttua hän tuhahti hampaidensa välistä: - aldrig!

Osa 11 Epäilyksen varjossa

Vuonna 1974 Suomen Kulttuurirahasto täytti 35-vuotta. Se oli laajentunut pääkaupunkiseudun kesäyliopistotapaamisesta koko Suomen kattavaksi toiminnaksi. Perustamiskeräykseen osallistui 170 000 suomalaista, mukana 30 000 kansakoululaista. 1970-luvulle mennessä oli jo perustettu maakuntarahastot.

Juhlavuonna 1974 rahaston stipendejä ja apurahoja jaettiin 2,5 miljoonan markan edestä. Muuan pilapiirtäjä Kari Suomalainen sai kunniapalkinnon. Puhuttiin myös että eräs kirjailija Väinö Linna olisi ollut palkittujen listalla.

Tulevaisuutta ennustaen, vuonna 2024 Suomen Kulttuurirahasto jakaa noin 66 miljoonaa euroa apurahoina 2700 taholle. Yksi apurahan saajista tulee olemaan kirjailija Hanna-Riikka Kuisma, joka kirjoittaa esikoisnovellikokoelmansa Elinkautisen vuonna 2005. Myös Aalto-yliopisto tulee saamaan apurahan tekoälyä apuna käyttäen kielten elvyttämiseen. Tarkoituksena on kehittää pohjoissaamelle puheentunnistusta ja ääniarkistojen litterointia. Vuonna 1974 on vaikea käsittää termejä tekoäly ja puheentunnistus. Tehneekö ihminen itse enää mitään työtä vuonna 2024?

Eräänä iltapäivänä vuonna 1974 Anna-Leena sai hissiinsä matkustajan kahdeksannesta kerroksesta. Hän tunnisti asiakkaan heti samaksi knallipääksi, joka oli näyttänyt valokuvaa tuntemattomasta henkilöstä. Tauolla Eeva Vuorion kanssa käymänsä keskustelun perusteella Anna-Leena oli aivan varma, että kyseessä oli poliisin etsivä. Anna-Leenalle tuli kylmä hiki, kun hän ajatteli olevansa tutkinnan kohteena. Voitaisiinko häntä epäillä tavaran kätkemisestä ja myymisestä? Tai ainakin avunannosta johonkin?

- Pohjakerrokseen, salaperäinen salapoliisi pyysi.

- Oitis, Anna-Leena vastasi lyhyesti ja naurahti sitten omalle epävarmuudelleen.

- Olettekos te kuullut tavaratalossa tapahtuneista varasteluista?

- Minäkö? Anna-Leena kysyi. Enhän minä, kun ajelen vaan hissiä ylös ja alas. Tässä työssä kuulee ennemminkin ulkopuolisten ihmisten henkilökohtaisia salaisuuksia kuin tavaratalossa tapahtuvia asioita.

- Mutta kai tekin taukoja pidätte? poliisi tahtoi tietää seuraavaksi.

Anna-Leenan kasvot punastuivat, kun hän ajatteli selostusta ja pohti, saattoiko poliisi olla kuullut siitä? Olihan joku voinut seisoa taukotilan oven takana ja kertoa eteenpäin.

- Tietysti, mitä sitten?

- Ajattelin, että jos olette kuullut jotain muilta työntekijöiltä.

- En ole kuullut mitään, Anna-Leena sanoi päättäväisesti ja nosti leukaansa. – Pohjakerros.

- Kerrottehan, mikäli saatte tietoonne jotain merkityksellistä.

- Tietysti, sanoinhan teille niin jo aiemmin, Anna-Leena muisti.

- Niinhän te sanoitte, niinhän te sanoitte, poliisi näytti mietteliäältä astuessaan ulos hissistä.

Anna-Leena katsoi etsivän perään ja ohjasi kohteliain, mutta totisena seuraavat matkustajat hissiin. Hänen onnekseen työ oli sangen yksinkertaista, eikä paljon keskittymistä vaadittu, kunhan oli oppinut hissin tekniset niksit ja tavaratalon kerrokset ulkoa.

Entä, jos poliisi etsi Jarkkoa? Anna-Leena olisi halunnut jutella Jarkon kanssa tapahtuneesta, mutta ei nähnyt tavarataloetsivää missään, eikä voinut poistua hissiltään etsimään.

- Ei se mitenkään voi olla Jarkko, Anna-Leena mutisi melkein ääneen.

Hissiin tulossa oleva asiakas kohotti kulmakarvojaan kysyvästi:

- Anteeksi?

- Ei, ei mitään. Anteeksi, mutisen omiani. Olen pahoillani. Mihin kerrokseen?

Osa 12 Ajatuksia työkyvystä

Helsingissä pidettiin Itämeren konferenssi maaliskuussa 1974. Sen tuloksena allekirjoitettiin ensimmäinen ympäristösopimus, joka kattoi kaikki Itämeren valtiot mukaan lukien Euroopan talousyhteisön. Sopimuksen huomioarvoa lisäsi kylmänsodan aikana se, että allekirjoittajina oli NATO:on ja Varsovan liittoon kuuluvia maita. Sopimuksella perustettiin Itämeren suojelukomissio HELCOM.

Tavalliselle helsinkiläiselle konferenssi ei näkynyt mitenkään erityisellä tavalla. Pääkaupungissa pidettiin erilaisia kokouksia ja tavattiin kansainvälisiä vieraita muutenkin, joten satunnaiset liikennejärjestelyt tai poliisin lisääntynyt näkyminen, eivät juuri tavallista kansalaista häirinneet. Ehkä tunnelma saattoi olla positiivinen, koska puhuttiin Itämeren suojelun puolesta. Joidenkin mielestä suojelutoimet saattaisivat hankaloittaa kaupankäyntiä tai vaikeuttaa Suomen maanviljelyksen ja teollisuuden kehittämistä, mutta varsinaista vastarintaa sopimus ei kohdannut.

Myymäläetsivä Jarkko Huttunen oli saapunut töihin huonosti nukutun yön jälkeen. Koko yön hän oli yrittänyt keksiä ulospääsyä varsin tukalaksi muodostuneesta tilanteestaan. Se, että esihenkilö epäili aiheettomasti häntä myymälävarkaaksi, oli nyt hänen pienempiä ongelmiaan. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt ottaa ritolat. Mutta hän ei tiennyt, mihin hän katoaisi. Miten hän varmistaisi elantonsa, jos vain häipyisi?

Tällaisissa tilanteissa Ruotsiin olisi helppo lähteä. Laivalla Tukholmaan pääsi ilman passia ja Ruotsin siirtotyöläisiin olisi helppo sulautua. Mutta ilman rahaa sinne ei voisi lähteä. Jarkon oli pakko odottaa ainakin seuraavaan tilipäivään asti ja toivoa, ettei hänen jäljilleen päästäisi sitä ennen. Toistaiseksi kukaan muu ei tiennyt ruumiin makaavan hissikuilussa.

- Huttunen, ettekö kuuntele? esihenkilö nosti ääntään.

- Kyllä, päällikkö, Jarkko havahtui ajatuksistaan.

- Oletteko te työkelpoinen? Näytätte olevanne ihan muissa maailmoissa.

- Kyllä, päällikkö. Nukuin valtavan huonosti viime yönä.

- Koittakaa piristyä. Meillä on pulaa etsivistä, joten en voisi lähettää teitä kotiin nukkumaan päänne selväksi.

- Ei päällikkö, tämä johtuu vain huonosti nukutusta yöstä, mistään muusta ei ole kyse.

- Olkoon niin, mutta jos huomenna saavutte yhtä väsyneenä töihin, meidän on keskusteltava tästä tarkemmin.

- Jep.

Jarkko punastui. Päällikön puhuttelu työkavereiden kuullen ei kuulunut hänen määritelmäänsä unelmatyöstä. Mutta julkinen nolaaminenkaan ei nyt kuulunut hänen suurimpiin ongelmiinsa ja päällikkö huomasi sen. Päällikkö piti kuitenkin havaintonsa omana tietonaan. Hän halusi pitää Huttusen tarkkailussaan mahdollisena myymälävarkaana.

Jarkon viinan hajuton väsymys ja poissaoleva mieli lisäsivät valvontapäällikön epäilyksiä.

- Kuinka sopivasti eilisen puhuttelun jälkeen… hän ajatteli katsellen Huttusta – Olkoon nyt töissä, niin nähdään, mihin tilanne kehittyy. Ei häntä tohtisi ilman todisteita irtisanoakaan.

Jarkko puolestaan pohti, voisiko jäädä sairauslomalle seuraavaan tilipäivään asti. Siihen oli vielä kuusi päivää, mutta palkkarahat tulisivat tarpeeseen. Hänen pitäisi olla paikan päällä noutamassa tilipussi, muuten rahat jäisivät saamatta.

- 80 kertaa 9,5 markkaa on… tuota… vajaa 800, sanotaan 750. Siitä 20% veroa, niin käteen jää kuutisen sataa markkaa. Viime tilistä on jäljellä parisataa. Muutama kymppi laivalippuun, Jarkko laski päässään.

- Huttunen! Taitaa olla viisainta, että vedätte tänään päällenne vartijan univormun ja menette Savolaisen pariksi. – En luota teidän havaintokykyynne etsivänä tänään. Vähennämme palkkaanne tältä päivältä vartijan palkkaan.

- Mutta… Jarkko heräsi

- Ei mutinoita. Katsomme huomenna teidän työkuntonne uudelleen.

Päänsä sisällä valvontapäällikkö harmitteli, että joutui toimimaan Huttusen kohdalla näin. Luultavasti hän ei yrittäisi varastaa virkapuvussa, mutta ei hän kykenisi siihen tällä hetkellä muutenkaan, koska oli niin väsynyt ja selvästi muissa maailmoissa. Onkohan hän nappaillut jotain lääkkeitä?

- Tai huumeita? Sellainen peli ei kyllä vetele, valvontapäällikkö ajatteli.

Päivän mittaan Jarkko ei saanut ajatuksia pois hissikuilusta. Hän koetti tilaisuuden tullen vaivihkaa kuunnella hissinkuljettajien keskusteluita. Ilmenisikö niistä jotain, mikä viittaisi kiinni jäämiseen.

- Voinko jättää ruumiin hissikuiluun, hän pohti.

Osa 13 Kuolleen ruumis

Kuten maailmalla yleensäkin, myös Suomen historiassa ihmiset ovat kuolleet monin eri tavoin, esimerkiksi lapsivuoteeseen, tapaturmaisesti, oman tai jonkun toisen käden kautta, erilaisiin sairauksiin. Suomessa ei kuitenkaan ole ollut tapana kuolla vanhuuteen, vaan aina löytyy joku muu syy.

Vuonna 1974 alkoholi aiheutti kuoleman 519 henkilölle ja tahallisen rikoksen seurauksena kuoli 120 henkilöä. Omakätisesti elämänsä päätti 1176 henkilöä. Heidän suhteensa luterilainen kirkko oli jo kasvanut kunnioittamaan enemmän armoa ja yhdessä suremista. Hekin saivat maallisen anteeksiannon ja tulivat siunatuksi haudan lepoon siinä, missä juopporetkut ja langenneet naisetkin.

Kun tulevaisuuden tilastoja katsotaan kristallipallon läpi, voidaan luottaa siihen, että niin väkivaltaisten kuin omakätistenkin kuolemien suhteellinen määrä laskee tulevaisuudessa. Mainitsemisen arvoisista kuolemista vain alkoholikuolemat jatkavat lisääntymistään ja tulevaisuudessa ihminen voi kuolla myös ilman kuolintodistusta. Kuolintodistuksen kirjoittamiseen kaiketikin tarvitaan tunnistettu vainaja, joten vuonna 2023 jopa 284 henkilöä julistettiin kuolleeksi, varmuuden vuoksi.

(Lähteet: 1) Tilastokeskus: Suomen tilastollinen vuosikirja 1974. 1975. 2) Tilastokeskus, stat.fi, Tilastokeskuksen maksuttomat tietokannat)

Tavaratalomme hissinkuljettajat olivat ihmetelleet yhden hissin satunnaista jumittamista alas ajettaessa. Kukaan ei kuitenkaan ollut vielä varsinaisesti tehnyt asialle mitään, koska hissihuoltajahan oli tulossa. Hänen piti tulla jo eilen, ehkä hän tulee tänään. Muilta osin hissin toiminnassa ei ollut moittimista.

Myymäläetsivä Jarkko Huttunen joutui painiotteluun kiinni saamansa myymälävarkaan kanssa. Käsirysyn seurauksena Jarkko arveli tappaneensa varkaan. Hätääntyneenä hän piilotti uhrinsa hissikuiluun. Vain hetkeä myöhemmin paikalle saapunut vartija ei havainnut enää mitään erikoista.

Hissikuilussa pökertynyt Verneri Tammi hieroi särkevää päätään. Jomotus oli mieletön, ja lisäksi koko kroppaa särki. Silmissä vilkkui ja kipu viilsi päässä. Korvissa jyrisi meteli, jonka taso nousi ja laski. Kuin ääni olisi kuulunut välillä kauempaa. Hetkittäin hän kuuli pauketta ja kolinaa ja kuin kenkien kopinaa.

Ylhäällä näkyi kirkas kapea valojuova, ja tilaa valaisi himmeä hehkulamppu. Kaikkialle oli kertynyt paljon pölyä ja hämähäkinseittejä. Verneri yritti vaivalloisesti nousta istumaan likaiselle ja roskaiselle lattialle. Lihaksia särki ja tuntui kuin olkapää olisi sijoiltaan. Toinen jalka oli tarttunut housunlahkeesta kiinni yläviistoon.

Varas yritti muistaa, mitä oli tapahtunut, mutta tilanne oli käsittämätön.

- Missä minä olen? Ja miten minä olen tänne joutunut?

Hän yritti palauttaa asioita mieleensä. Hän muisti millaisessa asunnossa asui. Ja hän muisti ansaitsevansa tienestinsä tekemällä kauppaa. Hänellä ei ollut lapsia, tai ainakaan hän ei muistanut mitään sellaista. Olisi kurjaa, jos olisi unohtanut omat lapsensa. Sellainen olisi kaiketikin varsin huono isä. Verneri arveli olevansa hyvä isä, jos hänellä olisi lapsia.

Hän tirkisteli luomien raosta pölyistä betonibunkkeria. Tilassa oli pystysuoria teräsrakenteita ja sähköjohtoja. Melu tuli ylhäältä ja muuttui sen mukaan, millä korkeudella katto oli.

- Tämä on hissikuilu! Olen kuilun pohjalla! hän tajusi. - Miten minä olen tänne joutunut?

Lahje oli jumissa hissin oviaukon alareunassa. Aina kun hissi tuli alas, pohja työnsi hänen jalkaansa. Jalka tuntui kaikesta huolimatta olevan kunnossa, mutta työntävä liike sai hänen silmänsä mustumaan, kun olkapää muistutti vammastaan.

Kun hissi seuraavan kerran lähti ylös, Verneri riuhtaisi jalkaansa olkapään kivusta huolimatta. Hän karjui tuskaansa, kun housunlahje risahti rikki. Jalka tömähti betonialustalle, ja hissikuilu kieppui Vernerin pään sisällä.

Kivun viilennyttyä tasaiseksi ja kiepunnan vaimennuttua, Verneri etsi huonoista asennoista parhaan mahdollisen. Hänen piti keksiä keino päästä vankilastaan pois. Miten hän voisi saada apua? Hänen huutonsa ei saanut aikaan mitään reaktiota, vaan hissi jatkoi toimintaansa entiseen tapaan.

Pikkuhiljaa Vernerin muisti alkoi palata. Hän muisti, miten ja miksi oli tullut tavarataloon. Liike oli juuri sulkemassa oviaan, kun hänen kimppuunsa oli hyökätty takaapäin, sen jälkeen kaikki oli edelleen hämärää.

- Miksi hyökkääjä oli järjestänyt minut hissikuiluun? Kuolemaanko?

Verneri ei saanut palautettua hyökkääjää mieleensä eikä voinut tietää, oliko kyseessä kilpaileva kauppamies tai joku viranomainen.

- Ei se voinut olla poliisi. Poliisi olisi vienyt minut putkaan, eikä jemmannut hissikuiluun. Voisiko olla niin, ettei minua vieläkään liitetä varkauksiin?

Osa 14 Ruuhka

Valtio ryhtyi jakamaan ulkomaalaisille matkailijoille käyttäytymisopasta. Tarkoituksena oli vähentää matkailuun liittyviä haittoja ja kulttuurillisia ristiriitatilanteita. Turisteille oli syytä kertoa, että suomalaiset arvostavat hiljaisuutta ja rauhallisuutta. Paikalliset saattavat suhtautua tuomitsevasti huutamiseen tai kovaääniseen keskusteluun vaikkapa linja-autossa tai muussa julkisessa tilassa.

Ulkomaalaisia matkailijoita kiinnostivat suomalaiset tavat kuten saunominen. Oli siis syytä kertoa heille, miten tärkeää saunominen ja hyvä käytös ovat. Saunaan mentiin yleensä alasti, mutta perhepiirin ulkopuolella voitiin käyttää uimapukua tai pyyhettä, jos niin oli sovittu. Ei ollut lainkaan tavatonta, että miehet ja naiset saunoivat yhtä aikaa ja turistien kauhuksi vieläpä alastomina.

Matkailijoille oli syytä kertoa myös, ettei kauppaa tehdessä ollut tapana tinkiä, vaan hinnat olivat kiinteitä. Myyjät olivat yleensä kohteliaita, mutta pidättäytyviä, joten peruskohteliaisuudet riittävät. Niin sanottu small talk oli suomalaisille vieras käsite. Puhukaa asianne, jos on pakko puhua. Älkää jaaritelko. Niin, ja muistakaahan antaa suomalaisille yöllä nukkumisrauha myös hotellissa!

Ulkomaalainen turistiryhmä oli tullut ostoksille. Ja muutoinkin tavaratalossa oli tavallista ruuhkaisempi päivä. Tällainen tarkoitti Anna-Leenalla oli kiireinen päivä. Tai siis hissillä oli kiireinen päivä, Anna-Leenalle se tarkoitti useampia ovenavauksia ja kohteliaita ennalta opeteltuja vuorosanoja, mutta muutoin päivä noudatti tavallista kulkuaan. Taukojen pituudesta saattoi hiukan joutua tinkimään, jos päällikkö sattui taukohuoneeseen samaan aikaan.

Kun hissi oli täynnä matkustajia ja liikkeessä oli paljon asiakkaita, hissinkuljettajien piti pysäyttää hissi jokaisessa kerroksessa, avata ovi ja kuuluttaa kunkin kerroksen osastot. Uusia matkustajia ei voinut päästää sisään, jos kukaan ei poistunut hissistä.

- Kuudes kerros. Lasten vaatteet ja lelut. Sjätte våningen. Barnkläder och leksaker. Hissi on täynnä. Hissen är fullsatt.

Hississä valitettiin kuumuutta ja tuskailtiin ruuhkaa. Tarpeettomista pysähdyksistä välikerroksissa kukaan ei pitänyt, mutta se oli tehtävä, jottei kukaan ajaisi toivomansa kerroksen ohi. Hissinkuljettajat hengittivät syvään, kun kerrosten kohdalla pääsivät hetkeksi ulos hissistä.

Tällaisina päivinä Anna-Leena oli pääsääntöisesti omien ajatustensa kanssa ja kuljetti hissiä rutiininomaisesti sen enempää toimintoja miettimättä. Hän huvitteli ajatuksella, että jonain päivänä matkustajat osaisivat itse ajaa hissin oikeaan kerrokseen myös tavarataloissa. Kyllähän hissit olivat jo melko tavallisia ja hissinkuljettajia oli vain korkeimmissa tavarataloissa ja hotelleissa. Niissä rakennuksissa, joissa asiakkaita piti kohdella kuin kuninkaallisia.

Anna-Leena ohjasi hissin lähtemään pohjakerroksesta ylös. Hän luuli kuulleensa tuskaisaa huutamista, mutta ääni hävisi nopeasti. Hän arveli kuulleensa väärin, ainakin hississä kaikki oli hyvin ja matkustajat seisoivat jäykkinä ja totisina, kuten ahtaudessa seisotaan. Ehkä myymälän puolella tapahtui jotain, mikä ei koskettanut hänen tehtäviään. Niinpä hän jatkoi työtään:

- Toinen kerros. Kosmetiikka, korut ja hajuvedet. Andra våningen. Kosmetik, smycken och parfymer. - Hissi on täynnä. Hissen är fullsatt.

Jarkko oli pukeutunut vartijan virka-asuun ja kierteli tavaratalossa Savolaisen työparina. Oikeastaan hän oli hyvillään saatuaan vartijan tehtävän tällaisena ruuhkapäivänä. Siviilipukuisena etsivänä hänellä olisi ollut kädet täynnä näpistelijöiden kanssa, jotka käyttivät ihmisvilinää hyväkseen. Vartijakierroksilla päivä oli leppoisampi ja heitä tarvittiin vain niissä tilanteissa, joissa muu henkilökunta tarvitsi heidän tukeaan. Myymälässä asioivat asiakkaat väistivät heitä ja antoivat heille tilaa kulkea ruuhkasta huolimatta. Kaikki halusivat näyttää mahdollisimman rehellisiltä ja maksukykyisiltä asiakkailta.

Aina kun vartiointikierros tuli hissiaulaan, Jarkko tarkisti, että kaikki hissit toimivat edelleen normaalisti. Kauanko ruumis voisi maata hissin pohjalla ennen kuin se alkaisi haista?

Anna-Leena kiinnitti huomiota vartijaan, joka tuntui olevan erityisen kiinnostunut hisseistä. Kun heidän katseensa kohtasivat, hän tunnisti vartijan. Anna-Leena punastui ja hymyili. Jarkkokin hymyili, muttei väistänyt katsetta.

- Miksihän Jarkko on siirretty vartijoihin? Anna-Leena mietti hämmästyneenä. - Onko Jarkko sittenkin epäiltynä tavaran varastamisesta?

Anna-Leenan sydän jätti lyönnin väliin.

Osa 15 Poikkeus sääntöön

Vuosi 1974 oli ympäristöheräämisen aikaa. Valkeakosken paperitehtaalta karkasi jätevettä Vanajaveteen surmaten tonneittain kalaa. Ilomatsissa taas oltiin huolissaan vesakkomyrkytysten aiheuttamista välillisistä terveyshaitoista sienien ja marjojen välityksellä.

1970-luvulla alettiin ymmärtää raskasmetallien ja ympäristökemikaalien kertyminen ravintoketjun yläpäähän. Tämä herätti huolta suomalaisissa, mutta meni vielä kymmenisen vuotta ennen kuin alettiin antaa ravintosuosituksia kalan syömiseen, ja kehotettiin raskaana olevia naisia välttämään petokalojen syömistä.

Tulevaisuudessa uuden vuosituhannen nuoriso tulee sanomaan, etteivät suuret sukupolvet ole tehneet tarpeeksi ilmaston lämpenemisen suhteen, mutta ainakin kalaruuan ja äidinmaidon dioksiinipitoisuudet saadaan vähenemään.

Tavaratalossa kiireinen päivä oli kääntymässä päätökseen. Anna-Leena oli ahkerasti kuljettanut hissiä ylös ja alas samoin kuin muutkin hissinkuljettajat. Päällikkö oli pyytänyt Anna-Leenaa varmistamaan päivän lopuksi, että kaikki hissit jäisivät toiseen kerrokseen. Hissihuoltajan saapumista odotettiin tänäänkin.

Anna-Leena olisi halunnut päästä lähtemään normaaliin tapaan, mutta ei osannut kieltäytyä, kun esihenkilö ilmoitti, että jonkun pitää jäädä. Kyseessä olisi esihenkilön mukaan vain korkeintaan vartin pidennys päivään. Anna-Leenalle se tosin tarkoitti, että hän joutuisi odottamaan seuraavaa linja-autoa kotiin päästäkseen, eikä hän ehtisi käydä lähikaupassa ennen sen sulkeutumista.

- Kyllä kai kotona jotain on kaapissa, että pärjään huomiseen, hän mietti. – Ainakin hernekeittopurkki ja äidin ohjeella tehtyä omenakompottia.

Anna-Leena alkoi suunnitella lättytaikinan tekemistä illaksi, jolloin hän voisi korvata aamupalalta puuttuvan leivän parilla lätyllä.

Asiakkaat alkoivat vähentyä ja hissikutsuja tuli lähinnä ylhäältä alaspäin. Yksi kutsu tuli toisesta kerroksesta ja Anna-Leena vastasi siihen.

- Hetkinen… hän yritti estää työhaalareissa olevaa työläistä tulemasta hissiin.

- Mää tuun ny tähä kyytiin, valvontakamera-asentaja sanoi ja työntyi Anna-Leenan ohi. – Nää työkalut painaa iha liikaa. Emmää tätä rupee kuljettaa mistää henkilökunnan tilojen kautta. Mul on autokin pääoven puolella. Lyhempi matka.

- Mutta tätä ei ole tarkoitettu tavarahissiksi. Asiakkaille pitää antaa etusija.

- Eihä täs ketää oo enää. Menköö noilla muilla hisseillä, jos jollai on nii kiire.

Anna-Leenan ei auttanut muu kuin viedä valvontakamera-asentaja pohjakerrokseen. Hän katseli tyytymättömänä asentajaa ja tämän kookasta työkaluvaunua, joka oli oikeastaan pyörillä varustettu laatikko. Huomatessaan Anna-Leenan tarkastelevan vaunua, asentaja siirsi tavaroiden päällä olevaa kangasta paremmin peitoksi.

- Ei kaikkien tarvi ulkona nähdä mun kalliita työkalujani.

Pohjakerroksessa Anna-Leenan katse seurasi asentajaa, kun tämä työnsi raskasta vaunuaan eteenpäin. Myös pohjakerroksen myyjä osoitti paheksuntansa pääoven käyttämisestä tavarakuljetukseen.

- Ei ole meidän imagon mukaista, myyjä huikkasi ja haki katseellaan Anna-Leenan hyväksyntää.

Anna-Leena nyökkäsi myyjälle ja pudisti päätään paheksuvasti.

- Olisikohan tämä semmoinen erikoisuus, josta vartijat ja myymäläetsivät pyysivät raportteja, Anna-Leena pohti mielessään. – Ei kai sentään, tuo oli vaan typerys.

Seuraava hissikutsu tuli ylimmästä kerroksesta. Matkalla Anna-Leena pohti, oliko havainnut mitään erikoista päivän mittaan.

- Päivittäin käyvää popliinitakkityyppiä ei ole näkynyt tänään. Olisiko hän voinut livahtaa huomaamattani ruuhkassa?

Vakioasiakkaalla oli tapanaan tarvittaessa odottaa pääsyä Anna-Leenan kyytiin, joten Anna-Leena piti epätodennäköisenä, että hän olisi mennyt lounaalleen jonkun muun kyydillä.

- Tietysti se on mahdollista, Anna-Leena pohti – ehkä hän on kyllästynyt minuun.

Anna-Leena oli aluksi ollut huolissaan, kun oli huomannut popliinitakkisen tulevan mieluiten vain hänen kyytiinsä. Myöhemmin Anna-Leena oli tullut siihen tulokseen, että tyyppi vain piti rutiineista. Luultavasti hän tuli tavarataloon aina samaa reittiä ja poistui tutussa järjestyksestä.

Tavaratalon sulkeuduttua Anna-Leena jäi muiden jälkeen varmistamaan, että hissit olivat huoltoa varten valmiina toisessa kerroksessa. Häntä kammotti olla yksinään liikkeessä, josta oli valot sammutettu, ja joka oli hiiren hiljainen. Hän kiiruhti mieluusti ulos pysäkille odottamaan linja-autoaan.

Osa 16 Kuilussa

Kekkos-Suomessa vuonna 1974 poliittisessa ilmapiirissä myötäilyä Neuvostoliiton suuntaan, mutta myös kritiikin ääniä kuultiin. Veikko Vennamo ei tullut toimeen silloisen presidentin kanssa, joka ei kyllä enää ollut yllättävää. Kahden maalaisliittolaisen poliitikon välit olivat tulehtuneet jo 1950-luvulla, kun Vennamo kärkkäästi ilmaisi mielipiteensä Neuvostoliiton myötäilemisen uhkista ja lyhytikäisyydestä. Koska Kekkonen ja Vennamo eivät mahtuneet samaan puolueeseen, Vennamo otti hatkat ja perusti oman puolueen Suomen Pientalonpoikien puolueen, joka tunnetaan 1970-luvulla Suomen Maaseudun puolueena.

Vennamo piti päänsä silloin, kun hänen oikeudentajuaan loukattiin. Hän myös sanoi asiansa suoraan ja äänekkäästi. Näistä ominaisuuksistaan johtuen hänet hyllytettiin eduskunnasta kolmeenkin otteeseen. Kolmannella kerralla hänet raahattiin väkisin ulos eduskuntasalista, koska hän kielloista huolimatta vain puhui ja puhui. Toki hän tarpeen vaatiessa myös osoitti mieltään marssimalla itse ulos. Hän siis käyttäytyi tilanteen ja oman päänsä mukaisesti.

Kristallipallossa Suomen Maaseudun Puolueen tulevaisuus näkyy vaihtelevana. Puolue yhdistyy, hajoaa, kasvaa ja hajoaa uudelleen. Jaa, että minkäkö niminen puolue se on vuonna 2025? Perussuomalaiset, jonka muuan Timo Soini ja Raimo Vistbacka perustivat konkurssiin ajautuneen SMP:n savuaville raunioille. Populismia ja jytkyjä on luvassa tulevaisuudessakin.

Tavaratalon hissikuilun pohjalla kitui loukkaantunut Verneri Tammi. Hän muisti tapelleensa kimppuunsa käyneen henkilön kanssa ja sitten kaikki oli mustaa. Hän oli herännyt olkapää sijoiltaan menneenä hissikuilun pohjalta, eikä hänellä ollut mitään mielikuvaa, miten hän oli sinne päätynyt. Hän oli huutanut tuskissaan, kun oli repäissyt kiinni jääneen jalkansa irti hankalasta asennosta. Hän oli saanut asentonsa siedettäväksi, ja päänsä kirkkaaksi, jotta pystyi pohtimaan tilannettaan.

Verneri ei tiennyt kuinka kauan hän oli ollut vankilassaan. Mutta tajuihinsa tultuaan hän oli kiinnittänyt huomiota vilkkaaseen hissiliikenteeseen, ja oli päätellyt olevansa tavaratalon hissikuilussa.

Hän muisti olleensa hakemassa tavarakätköä tavallisesta paikasta, johon hänen kumppaninsa sen aina asetti valmiiksi. Hän oli löytänyt laukun, mutta sitten hänet oli taklattu.

- Kuka minut taklasi? Miksi hän jätti minut tänne?

Verneri pyöritteli päässään vaihtoehtoja taklaajaksi. Hän oli varma, ettei kyseessä ollut vartija koska hän ei muistanut vartijoiden työasua tai -välineitä.

- Vartija olisi vienyt minut putkaan, eikä dumpannut tänne. Sen täytyy olla joku kilpailija, joku, joka halusi minut pois tieltä.

Näitä pohdiskellessaan hän huomasi tavaratalon hiljenevän. Hän pohti, pitäisikö hänen huutaa uudelleen, jotta hänet pelastettaisiin ja hän pääsisi sairaalaan kipeän olkapäänsä kanssa.

Hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, ettei uskaltaisi jäädä kiinni isommalle joukolle ihmisiä. Entä, jos joku kuitenkin osaisi yhdistää hänet myymälävarkauksiin? Sitä riskiä hän ei voinut ottaa, se olisi loppu koko koplalle ja liiketoiminnalle. Todennäköisesti myös jotkut asiakkaat joutuisivat kärsimään.

Verneri kaivoi vaivalloisesti takkinsa povitaskusta taskumattinsa. Hän katsoi sitä hetken ja tuumaili vaihtoehtojaan.

- Yön tullen yritän päästä täältä pois itse. Minun täytyy saada estettyä hissin jääminen alimpaan kerrokseen, sitten voin saada kammettua hissin oven auki ja kiivetä ulos.

Hän seurasi hissin liikkeitä ja mietti, miten estäisi hissin laskeutumisen.

- Jos saan estettyä hissin laskeutumisen alas asti. Puoli metriäkin varmasti riittäisi…

Hän alkoi riisua popliinitakkia päältään. Takkimytyn avulla hän voisi yrittää kiilata hissin niin ylös kuin yltäisi. Hän epäili suunnitelmansa onnistumista, mutta hän ei halunnut jäädä kiinni tavaratalon henkilökunnalle.

- Pitää ainakin yrittää.

Olkapään kivun vuoksi takin riisuminen oli hankalaa. Lopulta hän riuhtaisi hihaa hermostuneena, arvellen nopean liikkeen olevan siedettävämpää. Olkapäässä rusahti ilkeästi ja kipu humahti kuumana aaltona hänen ylitseen. Musta tuska täytti hänen silmänsä ja hän pyörtyi uudelleen kuilun pohjalle.

Kun Verneri Tammi heräsi seuraavan kerran, oli pilkkopimeää ja hiiren hiljaista. Myös hissikuilun turvavalo oli sammutettu. Olkapään kipu oli muuttanut muotoaan. Se oli nyt siedettävämpää kuin aiemmin. Olkapää oli luiskahtanut takaisin paikoilleen, mutta samalla lihakset ja jänteet olivat jäykistyneet ja kipeät.

Verneri nousi hapuillen jaloilleen. Hän yritti tunnustella hissin pohjaa yläpuolellaan, muttei löytänyt sitä. Hän huomasi voivansa seisoa suorana. Hän hapuili sormillaan hissin oviaukon reunaa. Hän yritti työntää ovea saadakseen selville, kumpi reuna oli saranapuoli. Hän sai oven liikkumaan hiukan, kun hän työnsi sitä voimakkaasti.

Hissin ovi kolisi vaimeasti, kun hän työskenteli. Hän tajusi tavaratalon yövartijan kuulevan pienenkin äänen kauas, koska rakennuksessa oli aivan hiljaista. Hän paukutti ovea varovasti ja kuunteli. Ja taas uudelleen. Mutta hiljaisuus säilyi oven toisella puolella.

Lopulta Vernerin oli annettava periksi. Ovi oli lukittu työkalulla, kun hissi ei ollut alimassa kerroksessa. Hän ei mitenkään saisi sitä auki ilman rautakankea. Oli vaihtoehtoisen suunnitelman aika.

- Paskan paska, hän jupisi ja istui pölyiselle betonilattialle - Oikein paskojen paska.

Osa 17 Uusi aamu

Valtion ohjauksessa toimivan Yleisradion hallintoneuvosto muodostettiin eduskunnan paikkajaon mukaisesti niin, että puolueet valitsivat keskuudestaan edustajansa. Suuremmilla puolueilla oli luonnollisesti suurempi vaikutusvalta kuin pienemmillä. Hallintoneuvosto valitsi Yleisradion pääjohtajan, ja saattoi vaikuttaa välillisesti myös muiden johtotehtävien täyttämiseen.

Vuonna 1974 Yleisradion pääjohtajana toimi Erkki Raatikainen, joka oli aiemmin toiminut SDP:n puoluesihteerinä ja toimittajan tehtävissä mm. Suomen Sosiaalidemokraatit -lehdessä. Suomen Sosiaalidemokraatti-lehti oli puoluerahoituksella ylläpidettävä poliittinen, jonka päätoimittajana toimi Pauli Burman vuoteen 1974 asti.

Erkki Raatikaisen aikana jatkettiin keskustelua Yleisradion ohjelmiston poliittisesta suuntautumisesta. Keskustelu oli alkanut Raatikaisen edeltäjän Eino S. Reposen aikana, jonka toiminta oli varsin politisoitunutta. Raatikainen pyrki tasapainottamaan ohjelmistoa ja saikin iltauutiset asettumaan osaksi suomalaisten kotien arkea.

Kristallipallosta näkyy, että vuonna 2018 Yleisradion päätoimittajana aloittaa Merja Ylä-Anttila: Merja ei itse tiedä asiasta vielä vuonna 1974 mitään, koska on vielä peruskoulussa ja pitkän linjan uutistoimittajan ura on vielä aloittamatta.

Tavaratalon hissinkuljettajat olivat taas saapuneet työvuoroonsa etuajassa, jotta hissit ehditään koeajaa ennen tavaratalon aukeamista. Tämä oli normaalia hissihuollon jälkeen, koska liikkeenjohto halusi varmistua hissien moitteettomasta toiminnasta, jottei asiakkaiden kanssa tulisi yllätyksiä.

Yksi toisensa jälkeen hissinkuljettajat saapuivat hisseille todetakseen, ettei huollosta ollut tehty merkintää yhdenkään hissin tarkastuskorttiin.

- Mitä ihmettä? joku tiuskaisi turhautuneena. – Odotammeko me nyt päivästä toiseen hissihuollon saapumista; teemme illalla valmistelut ja aamulla saavumme ajoissa. Eikä tästä edes makseta ekstraa.

Anna-Leenakin oli turhautunut, muttei sanonut mitään ääneen. Hän siirtyi muiden kanssa takaisin taukohuoneeseen, jossa heillä oli vielä kymmenisen minuuttia aikaa ennen varsinaisen työvuoron alkua.

- Jätetään viesti pomolle, että tietää heti tullessaan, ettei huolto käynyt, yksi hissinkuljettajista sanoi.

- Parempi olisi, jos joku kävisi suoraan sanomassa. Tietäisi sitten, miltä tämä meistä tuntuu, toinen sanoi.

Lopulta he tulivat yksissä tuumin siihen tulokseen, että esihenkilölle jätetään viesti, mutta siinä pyydetään häntä käymään keskustelu hissinkuljettajien kanssa tilanteesta. Anna-Leena tuijotti hiljaisena kahvikuppiinsa, ettei hänen tarvitsisi olla mitenkään aktiivinen purnaaja. Taktiikka toimi, Kaisa otti lapun hoitaakseen.

- Ja sitten kaikkien nimet alle! Kaisa sanoi ja ojensi kynän sekä viestin kiertämään pöytää.

Omalla vuorollaan Anna-Leenakin kirjoitti siihen nimensä, koska halusi kuulua joukkoon. Ja kyllä hän oli asian puolella joka tapauksessa. Esihenkilön olisi hyvä tietää, ettei hommat suju.

- Ai niin, näkikö joku vakkaripopliinitakkia eilen? Anna-Leena kysyi kollegoiltaan, kun he olivat lähdössä hisseilleen.

- Miten niin, tuliko ikävä? joku naureskeli.

- Ei kun, yleensä se on niin säntillinen, mutta eilen sitä ei näkynyt. Ihmettelin vaan, että onkohan jotain sattunut. Ja kun käskettiin raportoida niistä omituisuuksista. Tyypin katoaminen on kyllä poikkeuksellista.

Muut hissinkuljettajat pudistelivat päätään, etteivät muistaneet nähneensä vakioasiakasta.

- Sinun hissiinhän se oikein jonottaa, ei se meidän muiden kyytiin tule. Älä huoli, Kaisa naureskeli.

- Niinpä, sitten hän on saattanut kadota. Veiköhän paljonkin tavaraa mennessään, Anna-Leena yritti saada toisten huomion pois itsestään.

Ensimmäinen hissikyytiläinen oli puuvillapaitaan pukeutunut tyylikäs opiskelija. Komea ilmestys oli suurin piirtein Anna-Leenan kanssa saman ikäinen ja puoli päätä häntä pidempi.

- Hyvää huomenta, mihin kerrokseen? God morgon, vilken våning?

- Kolmas - femte, opiskelija sanoi nauraen ja tuijotti Anna-Leenaa suoraan silmiin.

Anna-Leena käänsi katseensa hissin ohjaimiin ja jupisi hiljaa mielessään:

- "Moni kakku päältä kaunis". Tämä olikin näitä hupiveikkoja.

Anna-Leena ajoi hissin kolmanteen kerrokseen, avasi oven ja sanoi:

- Kolmas kerros, naisten vaatteet. Tredje våningen, damkläder.

Opiskelija ei kuitenkaan poistunut hissistä, vaan tuijotti vihellellen kattoon.

- Jaaha, tämä olikin väärä kerros, hän sanoi. Sehän pitikin olla kolmas-femte.

Anna-Leena sulki hissinoven, ajoi hissillä vuoron perään ylös ja alas, pysähtyi eri kerroksiin, avasi jokaisen kohdalla oven ja kuulutti kerroksen numeron ja osastot, mutta jätti viidennen kerroksen viimeiseksi. Hän arvasi, että opiskelija oli menossa vaateostoksille. Tämän profiilin matkustajat yleensä päätyivät viidenteen kerrokseen, mutta harvemmin mutkan kautta. Vihdoin hän päätti leikin jatkuneen riittävän kauan.

- Viides kerros, miesten vaatteet ja kengät, kolmas-femte våningen. Herrkläder och herrskor.

- Sepäs oli hupaisaa, opiskelija vastasi nauraen ja katsoen Anna-Leenaa suoraan silmiin. - Ehkä ajelemme pian uudelleen.

Anna-Leena vastasi nauraen opiskelijan silmäniskuun.

- Tervetuloa uudelleen, välkomna åter.

Itsekseen hän toivoi, ettei opiskelija ottaisi tavakseen tällaista hissillä leikkimistä. Anna-Leena oli hassuttelullaan syyllistynyt hissinkuljettajan arvokkaan käyttäytymisen vastaiseen työtapaan, eikä halunnut esihenkilön puuttuvan siihen.

- Vaikka piristäväähän tämä välillä on, hän hymyili itsekseen.

Osa 18 Sarjoja

1970- ja 1980-luvuilla Neuvostoliitolla oli käynnissä Saljut -avaruusohjelma. Ohjelma oli vielä osa avaruuskilpajuoksua Yhdysvaltoja vastaan, vaikka kuumin vaihe olikin takana miehitettyjen kuulentojen myötä. Vuonna 1974 suomalaisetkin tähyilivät taivaalle nähdäkseen Saljut 3:n sotilaallisen avaruusaseman. Avaruusasema kierteli maata reilun puolivuotta, mutta osoittautui kalliiksi kokeiluksi. Toisaalta, jokainen väliporras on kiivettävä, jotta voi nousta ylimmälle tasanteelle.

Saljut 3:n kanssa samaan aikaan Yhdysvalloilla oli oma miehitetty avaruusasemansa Skylab 4. Skylabissa astronautit tekivät tieteellisiä tutkimuksia liittyen terveyteen, maan luonnonvaroihin sekä tarkkailivat aurinkoa ja komeetta Kohoutekia. Kaikki ei mennyt amerikkalaisillakaan putkeen. Kolmen Skylab-lennon numerot olivat virallisesti Skylab 2, 3 ja 4, mutta näkyvät tunnukset lennoilla olivat Skylab I, II ja 3. "Houston, we have an error".

Tavaratalon oli normaalissa täydessä toiminnassaan melko pian avaamisen jälkeen. Joitain kansainvälisiä asiakkaita oli tuliaisostoksilla työasioiden ja kotimatkan välillä. Lisäksi suomalaisia, jotka kuluttivat aikaansa juniensa lähtöä odotellessaan. Tai paikkakuntalaisia, jotka olivat tekemässä sisustusostoksia uusiin koteihinsa tai hankkimassa uusia vaatteita.

Valvontakamera-asentajan haalareihin pukeutunut urakoitsijan työntekijä työnsi kevyen näköisesti työkaluvaununsa Anna-Leenan hissiin.

- Ette taida muistaa, että tämä hissi on asiakkaita varten, Anna-Leena sanoi nyrpeästi. – Menkäähän takakautta.

- Ettekö vois päästää mua tän kerran, olkaa kiltti, asentaja pyysi anteeksipyytävä katse silmissään. – Työkaveri sairastu, ni tulin tuuraamaa. En tiiä muuta reittiä ku tän.

- No, olkoon. Mutta menkää sitten pois takakautta. Voin joutua tästä vaikeuksiin, jos asiakkaat valittaa jonottamista. Kakkosessahan teidän työmaa on?

- Suurkiitos. Juu, kakkoseen.

Asentajan työnnettyä vaununsa ulos ja nostettuaan lakkiaan kiitokseksi, Anna-Leena otti uuden kyydin. Kun ovi sulkeutui, Anna-Leena jäi miettimään, mikä tuossa asentajassa oli outoa.

- Jotain tuttua hänessä oli, mutta sanoi olevansa ensimmäistä kertaa työmaalla. Missä minä olen hänet tavannut aiemmin?

Pohjakerroksessa Anna-Leena avasi hissin ja kiitti kyydissä olleita matkustajia. Kun hän kääntyi ottamaan uusia asiakkaita kyytiinsä, hänen käteensä työnnettiin kaunis kukkakimppu, jossa oli punaisia ruusuja. Niiden takana oli polvensa varaan laskeutuneena puvun takkiin ja kravattiin pukeutunut, varmaankin juuri opintonsa päättänyt insinöörin alku.

- Anna-Leena, insinööri selvästi katsoi nimen rintaneulasta, soisitteko minulle sen onnen, että tulisitte puolisokseni.

Hän ojensi Anna-Leenalle avointa sormusrasiaa, jossa kimalteli kultainen, pienellä timantilla somistettu sormus.

- Eeeh, tuota, Anna-Leena ei saanut sanaa suustaan ja katsoi hämillisenä ympärilleen.

Viereisen hissin ovi avautui ja asiakkaiden jälkeen ulos astunut Kaisa alkoi nauraa nähdessään tapahtuman.

- Ei, en minä, Anna-Leena sai sanottua.

Insinööri nousi nopeasti lattialta, pyyhkäisi kädellään housunpolveaan ja nappasi kukat Anna-Leenan kädestä.

- Anteeksi tämä häiriö, hän sanoi ja perääntyi nopeasti.

Anna-Leena katseli hämillisenä ympärilleen ja toivotti seuraavat asiakkaat tervetulleiksi. Sillä kertaa hississä oli hilpeä tunnelma ylös asti. Anna-Leena yritti vakuuttaa, ettei tuntenut insinööriä ollenkaan entuudestaan. Hän kertoi kuulleensa sarjakosijoista, mutta ei ollut aiemmin itse kohdannut sellaista. Hän ei ollut varma, uskoivatko matkustajat hänen selityksensä, mutta ei välittänyt siitä. Hän toivoi, että insinööri oli lähtenyt kokonaan tavaratalosta.

Kun hissin kello kilahti pohjakerroksen merkiksi, Anna-Leena huomasi insinöörin olevan polvillaan kukkia pitelevän Kaisan edessä. Nyt oli Anna-Leenan vuoro nauraa, kun huomasi, miten vaivautunut hänen työkaverinsa oli.

Osa 19 Suunnitelma

Tieliikenteessä opeteltiin jälleen uusia tapoja vuonna 1974. Edellisenä vuonna Kekkonen oli kannustanut laskemaan nopeusrajoituksia ja lisäämään rajoituksia myös alemmille tieluokille. Ne olikin otettu koeluontoisesti käyttöön edellisenä vuonna, mutta vuonna 1974 energiakriisi pakotti keksimään uusia keinoja säästöihin. Kaikille teille asetettiin 80 km/h kattonopeusrajoitus.

Kristallipallosta näemme, että nopeusrajoituksen alentamisella oli kauaskantoiset vaikutukset. Tulee ilmiselväksi, että nopeusrajoituksilla on kiistattomasti onnettomuuksia ja liikennekuolemia vähentävä vaikutus. Tosin, eivät suomalaiset vielä 50 vuoden kuluessa tule ymmärtämään, ettei potkulaudalla voi hurjastella muun liikenteen seassa yli 20 km/h. Kerrottakoon myös, että liikennemäärä tulee nousemaan merkittävästi. Kun 1974 henkilöautoja on Suomessa vajaa 940 000, tulee niitä olemaan vuonna 2024 vajaa 3,8 miljoonaa.

(Lähde: Tilastokeskuksen maksuttomat tietokannat: Moottoriajoneuvokanta)

Hissikuilussa jumissa olevan Verneri Tammen olo alkoi käydä kurjaksi. Hän ei ollut syönyt tai juonut mitään ainakaan vuorokauteen ja olkapään kipu oli muuttunut tasaiseksi tuskaiseksi jäykkyydeksi. Hän alkoi olla heikkovoimainen, eikä hän enää jaksanut, tai välittänyt, nousta seisomaankaan hissin pohjalle, kun tilaa olisi ollut.

Hän oli menettänyt toivonsa omatoimisesta ulospääsystä, joten hänen olisi saatava apua. Hän yritti huutaa, mutta hänen voimaton äänensä ei enää kuulunut tavaratalon hälinän yli.

Edelleen Verneri oli huolissaan siitä, että hänet yhdistettäisiin myymälävarkauksiin, jos hänet saataisiin kiinni. Mutta nyt se alkoi olla hänen huolistaan vähäisempiä.

- Muutama talvikuukausi Sörkassa tai, jos on hyvä säkä, niin varsinki Riksussa tai jopa Kepassa on iha lomaa tän jälkee, hän mietti. – Ja bisnekset on kuitenki talvella hiljasempii.

- Mut miten helvetissä täältä pääsee pois?

Hän päätti tavaratalon hiljennyttyä yrittää uudelleen huutaa. Ja taskumatista hän hörppäisi juuri ennen oven aukeamista ja loput pullosta vaatteille.

- Sanon, et putosin kännissä, enkä muista mitään. Mä kiellän kaikki syytteet, en oo tehny mitään rikollista.

Saatuaan suunnitelmansa valmiiksi Verneri torkahti. Yläpuolella hissi jatkoi yksitoikkoista kulkuaan vuoroin ylös ja alas.

Osa 20 Välityksiä

1970-luvulla teknologinen murros kosketti myös puheluiden välittämistä. Vuoden 1974 loppuun mennessä puhelunvälitys oli automatisoitu lähes koko Suomessa. Myös kaukopuheluita saatettiin soittaa valitsemalla pelkkä suuntanumero puhelinnumeron eteen. Tämä tietysti edellytti, että myös puhelun kohdepaikkakunnalla oli siirrytty automaattiseen puhelunvälitykseen.

Nopeasti siirryttiin myös ulkomaanpuheluiden automatisointiin. Aluksi lähinnä vain Helsingistä saattoi soittaa automaattisesti välitetyn puhelun pohjoismaihin tai Länsi-Saksaan. Pian nämä puhelut onnistuivat muualtakin maasta. Ulkomaanpuhelut soitettiin valitsemalla puhelun alkuun 990 ja sen jälkeen kohdemaan maatunnus.

Kodeissa puhelinliittymät alkoivat yleistyä vauhdilla, mutta vuonna 1974 ei vielä jokaisessa kodissa ollut omaa puhelinta. Maaseudulla turvauduttiin vielä yhteisiin liittymiin. Piti siis juosta naapuriin soittamaan, jos oli asiaa. Tai soittaa naapuriin ja pyytää heitä juoksemaan viestiä! Kaupungissa puhelimet olivat maaseutua tavallisempia.

Puhelinkoneet olivat muovikuorisia ja valintakiekollisia. Puolen vuosisadan päästä nuoriso ei enää ole sellaista nähnyt kuin korkeintaan museossa tai isovanhempiensa vintillä. Poliisille, palokunnalle ja ambulanssille oli omat nollalla alkavat hätänumeronsa. Helsingissä oltiin siinä suhteessa pidemmällä, koska siellä oli yksi yhteinen hätänumero käytössä jo vuodesta 1954 alkaen.

Anna-Leena naureskeli ajatuksissaan Kaisan ilmeelle, kun sarjakosija oli polvistunut vuorostaan hänen eteensä. Kieltämättä hissinkuljettajat olivat näyttäviä ilmestyksiä huoliteltuine ulkoasuineen ja kohteliaine käytöksineen.

- Pitää muistaa kuitata Kaisalle, kun ensin nauroi minulle.

Pohjakerroksesta hissiin astui matkustaja, jolla oli aamun tuore lehti kainalossaan. Hän tilasi tottuneesti kuljetuksen ylimpään kerrokseen. Asetuttuaan nojalleen hissin sivuseinää vasten, hän avasi lehtensä luettavakseen.

Anna-Leena huomasi lehden etusivulla suuren otsikon, joka ilmaisi etsittävää henkilöä. Poliisi pyysi yleisöltä vinkkejä pitkän linjan rikollisesta, joka epäiltiin laajamittaisesta varastelusta ja tavaran kätkennästä. Otsikko tekstin alapuolella oli iso kuva tutusta miehestä.

- Tuohan on se uusi valvontakamera-asentaja! Anna-Leena tajusi ja huokaisi ääneen.

Matkustajalta hän kysyi ääneen:

- Anteeksi, onko tuo tämän päivän lehti?

- Ah. On kyllä, haluatteko sen?

- Ei, ei. Katsoin vain tuota kuvaa kannessa ja mietin, että löytyyköhän varas pian.

- Niin, on turhauttavaa, kun toisten omaisuuteen kajotaan. Kyllä jokaisen pitäisi rehellisesti hankkia tienestinsä ja tavaransa. Aivan liian pieniä tuomioita saavat. Keneenkään ei oikein voi luottaa nykyään.

- Niinpä kai, Anna-Leena myönteli ja päästi asiakkaan ulos kahdeksannessa kerroksessa. – Tervetuloa uudelleen.

Anna-Leena jatkoi mietteliäänä työtään.

- Lounastauko taitaa jäädä lyhyeksi, kun pitää käydä raportoimassa kameramiehestä. Tai olisikohan joku muu jo ilmoittanut?

Hissikuilussa Verneri havahtui hereille ja hieroi päätään terveellä kädellään. Hän makasi huonossa asennossa hissin pohjalla. Hän huusi apua, mutta huomasi itsekin, kuinka hänen äänensä oli heikentynyt ja tunsi voimattomuuden kehossaan.

Hissin tullessa seuraavan kerran alimmalle tasolle, Verneri keräsi kaikki voimansa ja ponnisti potkaistakseen hissin pohjaa. Hän onnistui saamaan aikaan jonkunlaisen jysäyksen, muttei uskonut sen riittävän.

- Hemmetin olkapää, hän karjaisi.

Yläpuolella hissikori lähti jälleen ylempiin kerroksiin. Ovi pysyi suljettuna.

Anna-Leena oli saanut kyytiinsä harmaatukkaisen vanhuksen, jonka ryhti alkoi painua kasaan. Olkapäillä oli nähtävissä raskaan työn jättämä kuorma, ehkä sairaanhoitaja.

- Kuulitteko tuon? Mikä se oli? vanhus kysyi säikähtäneenä.

- Ei se varmastikaan ollut mitään vaarallista, Anna-Leena rauhoitteli matkustajaa. Joskus hissin mekanismi kolisee. Se on ihan tavallista.

Jotkut ihmiset pelkäsivät hissillä matkustamista, mutta eivät kuitenkaan halunneet näyttää sitä ja kulkea rullaportaita pitkin. Ja olihan hissikyyti nopeampi tapa siirtyä ylimpiin kerroksiin, kun kiertely rullaportailta toisille.

Omassa päässään Anna-Leena huokaisi:

- No, nyt ainakaan en ehdi lounaalla syömään, kun pitää raportoida hissin toiminnastakin. Pakko saada hissihuoltaja paikalle. Ei tuo äskeinen ihan tavallista kolinaa ollut.

Anna-Leena tiesi kokemuksesta, että ennen huollon tilaamista piti olla useampia merkkejä hissin huonosta toiminnasta. Hissi oli taas alkanut laskeutua oikeaan tasoon alhaalla, eikä yksittäinen kolaus varmaankaan riittänyt viaksi.

Osa 21 Vikaa etsimässä

Alkuvuodesta 1974 Suomi joutui heristämään sormea Ruotsille, koska ruotsalaisten tiedustelupalvelu oli eksynyt Suomen aluevesille salakuuntelemaan radioliikennettä. Välirikkoa ei kuitenkaan syntynyt, koska Ruotsin silloinen pääministeri Olof Palme kertoi ymmärtävänsä Kekkosen närkästyksen. Vakoilutoimintaa oli ollut sen verran paljon, ettei sitä auttanut kieltääkään. Vakoilun kohteena ei toki ollut Suomi, vaan Neuvostoliitto. Kekkonen ja Palme sopivat asian loppuun käsitellyksi.

Ulkoasiainvaliokunta oli eri mieltä Kekkosen kanssa asian käsittelyn tilasta ja vaati ulkoministeriltä ja suojelupoliisilta raporttia kotimaisista vaikutuksista. Selvityksen seurauksena Suomi lähetti naapurille virallisen nootin.

Kristallipallosta nähdään, että Ruotsin nykyinen pääministeri, siis tulevaisuudessa entinen pääministeri, tulee kohtaamaan elämänsä pään tukholmalaisella kadulla helmikuussa 1986, kun mystinen rikollinen ampuu hänet vaimonsa viereen. Ampuja pakenee varjoisille kujille, ja tapauksesta riittää true crime -tarinoita seuraaville sukupolville. Vuoden 1986 toinen maailmaa ravisteleva pamaus kuuluu hiukan myöhemmin, eli huhtikuussa Tshernobylistä. Ja uskokaa tai älkää, tämä pamaus ei tule riittämään siihen, että uusiutuvia ja turvallisempia energiamuotoja alettaisiin yksissä tuumin kehittää ripeään tahtiin.

Lounastaukoon mennessä Anna-Leena oli kuullut toisenkin kerran voimakkaan kolauksen hissikorin alta, kun hissi laskeutui pohjakerrokseen. Niinpä hän kävi heti taukonsa alussa kertomassa asiasta esihenkilölleen.

- Luulen, että sillä voi vielä ajaa, mutta toivoisin, että huolto saataisiin tänään paikalle.

- Kiitos tiedosta, yritän kiirehtiä huoltoa, päällikkö vastasi.

Esihenkilölleen Anna-Leena ei maininnut mitään valvontakameroiden asentajasta ja lehden etsintäkuulutuksesta. Hän pelkäsi, että päällikkö moittisi häntä sanomalehtien lukemisesta kesken työpäivän. Niinpä hän kävi itse myös valvontapäällikön toimistossa, vaikka arveli joutuvansa syömään lounaansa kiireellä.

Valvontapäällikkö ei ollut toimistossaan, kun Anna-Leena kävi siellä. Hallinnon sihteeri oli paikalla ja otti viestin vastaan.

- Tämän päivän sanomalehden etusivulla poliisi etsintäkuulutti henkilöä, joka oli aivan uuden valvontakamera-asentajan näköinen.

- Tuo on vakava syytös, sihteeri sanoi. - Oletteko aivan varma?

- No, tietenkään en voi olla täysin varma, enhän ole tavannut asentajaa kuin tänä aamuna ensimmäisen kerran. Mutta kuvan henkilö oli kyllä kovasti hänen näköisensä.

- Hyvä, minä annan valvontapäällikölle viestin, kun hän saapuu lounaalta. Hän saattaa sitten tulla kysymään tarkemmin tai lähettää jonkun etsivän juttelemaan kanssasi.

- Ilman muuta, kiitos.

Anna-Leena hotki lounaansa ja kiirehti sitten takaisin töihin. Valvontapäällikön mahdollinen käynti arvelutti häntä, koska hän oli jo sihteerille kertonut sen minkä tiesi.

- Olisikohan kuitenkin pitänyt kertoa vain Huttuselle … Tai soittaa poliisille nimettömänä…

Esihenkilö saapui Anna-Leenan luokse hissihuoltajan kanssa ennen iltapäivän taukoa.

- Kuvauksenne perusteella en ymmärrä, mistä kolina voi johtua, mutta katsotaanpa, hissihuoltaja sanoi. – Olisitteko ystävällinen ja ajaisitte hissin ensin toiseen kerrokseen ja takaisin pohjakerrokseen.

Päällikkö ja hissihuoltaja astuivat hissiin, ja Anna-Leena toimi saamiensa ohjeiden mukaan. Tällä kertaa kolahdusta ei kuulunut ja hän selitti kuulleensa äänen satunnaisesti pari kertaa.

- Asiakkaatkin kuulivat sen, hän vakuutteli.

Esihenkilö katsoi tuimana Anna-Leenaa, joka kuuli ääneen lausumattomat sanat:

- Jos minä nyt hätyytin hissihuoltajan turhanpäiten, niin tästä vielä puhutaan!

Huvittunut ja ammatillisesti utelias hissihuoltaja ajatti hissin toiseen kerrokseen ja ryhtyi avaamaan ovea ensimmäisessä kerroksessa.

Hissikuilussa Verneri ymmärsi vapauden koittavan pian, kun ovea kolisteltiin, vaikka hissi oli ylemmässä kerroksessa. Hän naukkasi taskumatistaan ja loiskutteli loput pullosta vaatteilleen. Hän siristeli silmiään, kun hissihuoltajan taskulampun valokiila osui hänen kasvoilleen.

- Mitä ihmettä! hämmästynyt hissihuoltaja sanoi. – Tällaista ei olekaan tullut työuralla aiemmin vastaan. Miten te olette sinne joutunut?

- Minä käyn hälyttämässä valvontapäällikön. Älkää päästäkö häntä lähtemään, hissinkuljettajien esihenkilö sanoi. – Nurmi huolehtii, ettei kukaan muu tipu kuiluun.

- Kyllä, kyllä, hämmästynyt Anna-Leena sanoi ja alkoi ohjata uteliaita ihmisiä kauemmas.

- Muut hissit toimivat normaalisti, päällikkö huikkasi tavaratalon asiakkaille astuessaan Kaisan kyytiin.

Osa 22 Valheita

Vuonna 1974 Hajasijoituskomitea esitti, että julkisen hallinnon toimintoja olisi hyvä hajauttaa ympäri Suomea sen sijaan, että kaikki toiminnot keskitettäisiin Helsinkiin. Ehdotettu määräaika oli vuoden 1983 loppuun mennessä. Kristallipallosta näemme, että asiasta tullaan keskustelemaan vielä 2000-luvullakin. Osa toiminnoista tullaan siirtämään, ja osa siirretään takaisin. Pääasia, että siirretään.

Hajasijoittamisen tai alueellistamisen seurauksena työpaikkoja siirretään maakuntiin, mutta osaavista työntekijöistä vain murto-osa siirtyy työpaikkansa perässä. Voisi sanoa, että ajatus oli hyvä, muttei toteudu käytännössä. Toivotamme siis kärsivällisyyttä kaikille tulevaisuuden palveluita käyttäville, saattaa esiintyä jonoutumista käsittelyviiveitä ja virheitä.

Varmaankin alueellistamisen ja hajasijoittamisen osatarkoituksena on pitää koko Suomi asuttuna. 1900-luvun puolivälissä suurin osa suomalaisista asui vielä maaseudulla, mutta tilanne oli kääntynyt kaupunkilaisuuden hyväksi 1970-luvulla. 1960- ja 1970-luvuilla rakennettiin hurjasti uusia asuntoja kaupunkeihin ja muuttoliike kuntien välillä oli suurimmillaan. Vuonna 1974 Suomeen rakennettiin 46 000 kerrostaloasuntoa. Kristallipallosta näemme, että vuoteen 2011 mennessä jo noin 84% suomalaisista tulee asumaan kaupungeissa. Eipä ihme, ettei 2025 vuoden Suomi osaa pitää ruuantuotannosta enää huolta.

Hissihuoltaja yritti auttaa hissikuilusta löytynyttä nuhruista juoppoa nousemaan ylös. Hämmästyneenä Anna-Leena laittoi kädet suulleen, kun tunnisti kadonneen vakioasiakkaan. Onnettoman nostaminen kuilusta ei kuitenkaan onnistunut kahdelta pelastajalta, koska tämä oli liian heikossa kunnossa ja valitti kipuja.

Valvontapäällikkö ja hissinkuljettajien esihenkilö kiirehtivät paikalle. Huoltaja meni hissin pohjalle, ja yhdessä päälliköiden ja Anna-Leenan kanssa he saivat autettua retkun kuilusta.

- Mikä teidän nimenne on? Miten te olette sinne joutunut? valvontapäällikkö aloitti kyselytulvan – Taidatte tarvita ensihoitoa. Mennään minun toimistooni, niin saatte kertoa kaiken.

- Emmä mu-muishhta mithää, Verneri yritti kuulostaa uskottavasti humalaiselta.

Anna-Leena päästi Kaisan tauolle, kun hissihuoltaja aloitti normaalin työnsä. Myymäläpäällikkö ei olisi valinnut hissihuoltoa tehtäväksi tavaratalon aukioloaikana, mutta suostui nyrpeänä, kun hissinkuljettajien esihenkilö vakuutti, että työ todellakin kannatti aloittaa nyt, kun kerran huoltaja oli vihdoinkin saatu paikalle.

Hissiaulassa tikapuilla työskennellyt valvontakamera-asentaja näki tapahtumat muiden yläpuolelta. Hänenkin suunsa loksahti auki, kun hän näki, kenet hissikuilusta nostettiin.

- Kännissä kuin pelikaani. Ei ihme, ettei Venskaa näkynyt sovitusti. Pitää käydä kertomassa pomolle, asentaja ajatteli.

Kamera-asentaja oli tönäistä tikkaat kumolleen laskeutuessaan niiltä kiireellä. Hän vilkuili ympärilleen varmistuakseen, ettei kukaan kiinnittänyt erityisesti häneen huomiota.

Verneri Tammi ei ollut osannut antaa humalatilaansa parempaa selitystä hissikuiluun putoamiselleen, joten valvontapäällikkö antoi hänen lähteä sairaankuljettajien mukana päivystykseen.

- Harmi, kun uudet kamerat eivät vielä ole valmiita, ehkä niistä olisi ollut apua tämän mysteerin ratkaisemisessa. Pikaista toipumista teille.

- Kiitoshh, Verneri Tammi suhisi istuessaan ensihoitajan työntämänä pyörätuolissa.

Osa 23 Kiinnijäämisiä

Aiemmassa jaksossa (Osa 21. Vikaa etsimässä) katsoimme kristallipalloon ja näimme pari tulevaisuuden merkittävää pamausta. Mutta osataan sitä räjäytellä myös vuonna 1974, sitä ei auta kieltäminen. Ranska räjäytteli Mururoan atollin ilmatilassa seitsemän viimeistä ydinkoettaan Polynesiassa. Ilmakehässä tehtävät ydinkokeet oli aloitettu vuonna 1966 ja niitä siis jatketaan yhä. Aina ranskalaiset eivät muistaneet varoittaa Mururoan asukkaita mahdollisesta laskeumasta. Tosin tämän vuoden jälkeen sentään siirrytään merenpohjaan maaperään räjäyttelemään.

Kristallipallosta näemme, että merenpohjassa ydinräjäytyksiä jatketaan vuoteen 1996 asti. Greenpeace ja muut vastustavat kokeita kovasti ja boikotoivat Ranskaa monin tavoin. Siitä huolimatta vasta v. 2021 tullaan tunnustamaan, että Ranska on aliarvioinut ydinkokeiden vaikutukset ympäristölle ja alueen asukkaille. Ranskalaisia tai jälkipolvia ei tule lohduttamaan, että tuohon mennessä tunnustetaan jo monta muutakin kansainvälisesti yksissä tuumin toteutettua ekokatastrofia. 2020-luvulla opitaan tuntemaan käsite ilmastoahdistus, revi siitä.

Hissiaulasta kuuluva hälinä oli saanut myös vartijan puvussa työskentelevän Jarkko Huttusen paikalle. Ulos kiirehtivä valvontakamera-asentaja oli törmätä häneen.

- Hei, varovasti! Eikös teiltä unohtunut jotain? Jarkko sanoi.

- Ei, mitä muka? kiireinen asentaja sanoi pysähtymättä.

- Työkalut! Jarkko huusi hänen peräänsä.

Valvontakamera-asentaja pysähtyi hetkeksi ennen kuin kääntyi takaisin naama punoittaen.

- Niin, niin. Tietysti. Olinpa hölmö.

Hissiaulassa Jarkko näki Anna-Leenan vapauttamassa Kaisaa tauolle ja päälliköiden auttavan loukkaantunutta myymälävarasta toimistotilojen suuntaan.

- Sehän on hengissä sittenkin, Jarkko huokaisi.

Hänen jalkansa alkoivat täristä helpotuksesta. Jarkko ei ollut huomata, kuinka Anna-Leena viittilöi hänelle hissiaulan toiselta reunalta. Hissinkuljettaja osoitti valvontakamera-asentajaa ja muodosti sanoja huulillaan. Jarkko rutisti otsaansa ja yritti ymmärtää, mitä Anna-Leena halusi sanoa.

- Ota hänet kiinni, Anna-Leena muodosti äänettömiä sanoja.

Anna-Leena osoitti asentajaa sormellaan ja otti sitten toisesta ranteestaan tiukan otteen ja näytti käsiään vartijalle. Viimein Jarkko ymmärsi, ettei asentajaa saisi päästää lähtemään.

- Odottakaas vähän, Huttunen sanoi asentajalle. – Valvontapäällikkö haluaa keskustella kanssanne asennustöistä.

Asentaja yritti rynnätä vartijan ohi, mutta tämä sain napattua hänet voimaotteeseen nopeasti.

- Eipäs mennä minnekään. Tai siis mennään, mutta yhdessä. Valvontapäällikkö haluaa tavata teidät.

- Hän näyttää sanomalehden etsintäkuulutetulta, Anna-Leena kuiskasi Jarkon korvaan niin hiljaa, että tällä oli vaikeuksia kuulla.

- Niinkö? Sehän selviää kyllä.

Huttunen saattoi valvontakamera-asentajan valvontaosaston turvahuoneeseen ja kävi kertomassa asiasta päällikölleen.

- Toin turvahuoneeseen säilöön valvontakamera-asentajan. Hissinkuljettaja Nurmi väittää nähneensä hänen kuvansa päivän lehden etusivulla.

- Jaha, vai niin. Hyvin toimittu, tarkistetaanpa heti.

- Hetkinen, missä se myymälävaras on, Huttunen kysyi.

- Mikä myymälävaras, päällikkö näytti hämmästyneeltä.

Jarkko huokaisi. Hän ei tiennyt, mitä myymälävaras oli kertonut joutumisestaan hissikuiluun, joten hän päätti olla rehellinen. Hän kertoi saaneensa tavaroita kätkeneen popliinitakkisen kiinni itse teosta, mutta oli kamppailun tuoksinassa luullut tappaneensa hänet. Sen jälkeen hän oli kätkenyt ruumiin hissikuiluun.

- Siis tajuttoman. Olin paniikissa. En ajatellut järkevästi.

Valvontapäälliköllä oli ilmiselviä vaikeuksia pidättää nauruaan. Tilanne oli vakava, mutta tarina kuulosti uskomattomalta.

- Oletteko varma, ettei kyseessä ole yritys siirtää omia myymälävarkauksianne jonkun toisen syyksi, päällikkö vakavoitui.

- Olen. Minä en ole varastanut mitään. Se hissikuilutyyppi pitää saada kuultavaksi.

- Ilmoitan siitä poliisille. Teiltä odotan raporttia, Huttunen. Saatte kirjoittaa oman näkemyksenne asioiden kulusta minulle. Mitään salaamatta, Huttunen. – Kun olen saanut raporttinne, päätän, mitä teen teidän kanssanne. Jatkatteko vartijana, vai voinko palauttaa teidät myymäläetsivän tehtäviinne.

Huttunen palasi kierrokselle vartija Savolaisen kanssa. Hissiaulassa hän näki Anna-Leenan odottamassa hissikutsua.

- Odota hetki, Jarkko sanoi Savolaiselle ja meni Anna-Leenan luo.

- Tuota, Anna-Leena. Lähtisitkö töiden jälkeen kahville tai vaikka elokuviin lauantaina, Jarkko kysyi ja punastui.

Loppu.

Palautelinkki löytyy sivun lopusta. 

Lähteet

Tätä novellia kirjoittaessani olen käyttänyt lähteinä:

1) Sakari Aalto: Hissikuilun partaalta – Tarkastajan muistelmat, Kiwa Inspecta, Hämeen kirjapaino 2020.

2) Positiivarit Oy: Sinun vuotesi 1974, Markprint Oy, Lahti 2013.

3) Kuisma, Finnilä, Keskisarja, Sarantola-Weiss: Hulluja päiviä, huikeita vuosia – Stockmann 1862-2012. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki, 2012.

4) www.stat.fi Tilastokeskuksen maksuttomat tietokannat. Mainittu niissä kohdissa, joissa on käytetty.

5) Agricolaverkko https://agricolaverkko.fi/vintti/julkaisut/historiakone/tekijat.php

6) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos: Dioksiinit ja PCB-yhdisteet -verkkojulkaisu. Päivitetty 19.4.2024. https://thl.fi/aiheet/ymparistoterveys/ymparistomyrkyt/dioksiinit-ja-pcb-yhdisteet-

7) Wikipedia Demokraatti-lehti. https://fi.wikipedia.org/wiki/Demokraatti_(lehti)

8) Wikipedia Erkki Raatikainen. https://fi.wikipedia.org/wiki/Erkki_Raatikainen

9) Wikipedia Merja Ylä-Anttila. https://fi.wikipedia.org/wiki/Merja_Yl%C3%A4-Anttila

10) Wikipedia Veikko Vennamo. https://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_Vennamo#

11) Wikipedia Skylab 4. https://en.wikipedia.org/wiki/Skylab_4

12) Wikipedia Olof Palme. https://fi.wikipedia.org/wiki/Olof_Palme

13) Wikipedia Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus. https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1ernobylin_ydinvoimalaonnettomuus

14) Wikipedia Kaupungistuminen. https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_kaupungistuminen

15) Verkkoartikkeli Kivifaktaa, puheenvuoroja kestävästä rakentamisesta: 1970-luku: kehityksen kaaria. https://kivifaktaa.fi/suomen-matkassa/1970-luku-kehityksen-kaaria/

16) Verkkoartikkeli: France has underestimated impact of nuclear tests in French Polynesia, research finds. The Guardian, 9.3.2021. https://www.theguardian.com/world/2021/mar/09/france-has-underestimated-impact-of-nuclear-tests-in-french-polynesia-research-finds?CMP=share_btn_url'

Anna tekstistä palautetta:

Halutessasi antaa nimettömän palautteen, kirjoita sähköpostiksi vaikkapa nimetön@palaute.fi tai jotain muuta oivaltavaa.